Jenny Erpenbeck ja stereotyypit

 

 

Suuri osa tämän ajan kaunokirjallisuutta käsittelee tarinoiden rakentumista sen sijaan, että tyytyisi pelkästään kertomaan niitä. Aikoinaan, kun tein kirjallisuusopintojen lopputyötä omaelämäkerrallisesta fiktiosta, ehkä ensi kertaa todella oivalsin, miten vahvasti valta määrittää tarinoiden muovautumista.

 

Stuart Hallilta opin, miten stereotypia typistää hahmonsa: muutama yksinkertaistava, karikatyyrinomainen piirre riittää määrittämään kohteensa, joka ei ole yksilö vaan ryhmänsä jäsen, yksi monista samoista.

Richard Dyeriltä opin, että stereotyypit kantavat mukanaan ”implisiittista kertomusta” – kuin tyypit, joiden olkapäällä matkastereot soittavat vain yhtä ja samaa noloa kappaletta, liian kovalla ja kiusallisissa tilanteissa tietenkin.

 

Nämä tyypit tuntuvat syntyvän merkittävien yksilöiden minäkertomusten oheistuotteena, usein välttämättömänä pahana, jonka kontrastiksi keskushenkilö rakentuu.

Siinä, missä sivuhenkilöt palkataan peesaamaan päähenkilön nerokkuutta, stereotyyppien osa on olla kulissia, jossa sankari tekee ihmetekonsa. Kulissin tehtävä kun on näyttää joltain, luoda illuusio esittämästään todellisuudesta ja kätkeä mukisematta tosiolemuksensa.

 

 

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2019) on pintatasoltaan kertomus Richardista, eläkkeelle jääneestä berliiniläisestä professorista.

Eräänä päivänä Alexanderplatzilla hän ohittaa tummaihoisten miesten joukon, jonka retkipöytää vasten nojaa kyltti tekstillä Meistä tulee näkyviä.

Plakaatti on osa mielenilmausta, jonka avulla turvapaikanhakijat yrittävät kertoa, että haluavat tulla osaksi yhteiskuntaa.

 

Kyseessä ei ole mikään puolivakava moraalisen poseerauksen piknik: miehet lopettavat syömisen osoittaakseen miten tosissaan ovat. Myöhemmin Richard kuulee iltauutisista, että yksi nälkälakkoilijoista on menettänyt tajuntansa ja joutunut sairaalaan.

Uteliaisuus ja yksinäisyys ajavat Richardin hakeutumaan tilanteisiin, jotka mahdollistavat turvapaikanhakijoiden kohtaamisen. Pian häntä alkaa vaivata kysymys, mitä näiden – yhdeksi ryhmäksi niputettujen – hyvin erilaisten ihmisten pakolaisidentiteetin takana piilee.

Kirjan nimeä (Mennä, meni, mennyt) mukaillen hän haluaa ymmärtää nykyhetken lisäksi myös menneen eri muotoja.

 

Saadakseen tietoa siitä, miten joku siirtyy askareiden täyttämästä ja selkeästä arkipäivästä kaikista suunnista avoimeen mutta tavallaan myös sujuvaan pakolaiselämän arkeen, hänen on tiedettävä, mikä oli aluksi, mitä keskivaiheilla – ja mitä on nyt. Ja raja ihmisen yhden elämän ja saman ihmisen toisen elämän välillä on saatava näkyväksi, vaikka ilmeisesti siirtymää ei lähemmin tarkasteltuna edes olekaan.

 

Ongelma piileekin siinä, Richard ajattelee, että koetut tarinat ovat painolastia, jota ei voi heittää pois, kun taas ihmiset, jotka voivat itse valita tarinansa, päättävät mistä tarinasta pitävät kiinni.

 

Pinta, pinnalle pyrkiminen, sen alle vajoaminen ja sen alla risteilevä toinen todellisuus ovat romaanissa toistuvia tapoja hahmottaa vallan, tarinan ja totuuden suhteita.

Richard miettii maanalaisia luolastoja, labyrintteja ja metrotunneleita, joihin ihmiset piiloutuivat, kun pinnalla sodittiin. Pintakerros on jatkuvan valtakamppailun armoton areena.

Alkulehden sitaatti fyysikko Wolfgang Paulilta Jumala loi volyymin, paholainen teki sille pinnan saa vastineekseen Richardin intohimon Bachin musiikkiin, jota hän vertaa risteäviin kertomuksiin vailla pintakerrosta.

 

Mikä tekee pintakerroksesta pintakerroksen? Mikä erottaa sen alla olevasta, ja mikä yläpuolen ilmasta? - - Ehkä hän nimenomaan sen vuoksi kuuntelee mielellään Bachia, koska Bachilla ei ole pintakerrosta vaan monia kertomuksia, jotka leikkaavat toisiaan. Risteävät keskenään, risteävät keskenään – joka ikinen hetki, ja kaikista näistä risteämistä muodostuu kokonaisuus, jota Bachin kohdalla nimitetään musiikiksi.

 

Pinnan tavoittamattomiin painuneet tuntuvat kuitenkin hukkaavan tarinansa. Toistuvasti Richardia vaivaa läheiseen järveen hukkuneen henkilöllisyys.

Ghanassa syntyneen Awadin isoäidin nimettömyys aiheuttaa sekin mielikuvia uppoamiseen liittyvästä katoamisesta.

 

[T]ämä nykyään hyvin vanha tai mahdollisesti jo kuollut nainen yrittää päästä tyttärenpoikansa muistamattomuuden tilasta kertomusten maailmaa, mutta hän ei onnistu, vaan lapsenlapsi kutsuu häntä edelleen nimellä nana, kuten kaikkia muitakin ghanalaisia isoäitejä kutsutaan, eikä hänelle anneta muuta nimeä, ja siten hän jää erottavan pinnan alle ja vajoaa hiljaa takaisin syvyyksiin. Mitäköhän miehelle käy järvessä, kun järvi pian jäätyy?

 

Sitä myöten, kun kirja etenee, Richardin kautta lukija tutustuu hyvin erilaisiin persooniin, joita yhdistävä tekijä on pakolaistausta. Pakolaisuuden muodostama tarinan pintakerros murretaan ja esiin pulppuaa sellaisia kertomuksia ammatista, perheestä, toiveista ja tragedioista, joista me kaikki ihmiset koostumme.

Vähemmälle huomiolle on kirjaa käsittelevissä kirjoituksissa jäänyt Richardin edesmenneen ex-vaimon tarinan rakentuminen. Aluksi selviää, että hän oli alkoholisti, mikä saa ymmärtämään rakastajattaren hankkinutta Richardia.

Vasta lopussa paljastuu, että vaimo alkoi juoda, koska Richard pakotti hänet tekemään abortin. Lisäksi hänen orkesterinsa lakkautettiin ja Richard petti häntä.

Siihen aikaan laitonta aborttia Richard muistelee näin:

 

Kun Chistel tuli ulos, Richard sanoo, hän pysyi tuskin pystyssä ja minun täytyi tukea häntä, ja hän oli äkkiä tosi painava. Kesti kauan ennen kuin pääsimme asemalle. Junassa sitten huomasin, miten veri valui hänen sääriään pitkin. Silloin häpesin häntä. Minun täytyi pitää huolta hänestä, vaikka se tuntui silloin kamalan kiusalliselta. - - Niin, Richard sanoo, vihasin häntä sillä hetkellä sen vuoksi, että hän olisi saattanut kuolla. - - Minusta tuntuu, että silloin minulle selvisi, että se mitä minä kestän on vain kaiken sen pintaa, mitä minä en kestä.

 

Niin paljon kuin kuvaus Richardin reaktiosta aiheuttaakin vastenmielisyyttä, pakko myöntää, että heikkouden herättämässä kiukussa ja inhossa on myös jotain perin inhimillistä.

Ehkä heikkous houkuttelee inhon esiin, koska se järkyttää sitä tarinaa, joka hellii kuvitelmaa oman itsekeskeisyyden oikeutuksesta?