Rachel Cusk ja tarinan kriisi

 

 

Eronnut kirjailija Rachel Cusk kirjoittaa trilogian eronneesta kirjailijasta, Fayesta. Omaelämäkerrallinenko? Ei minua kiinnosta. Kirjallisuus ammentaa aina, tavalla tai toisella, todellisuudesta ja tämä todellisuus koetaan joka tapauksessa hyvin subjektiivisen suotimen, oman tajunnan siivilöimänä.

 

Sitä paitsi juuri muuta emme Fayesta saa tietääkään. Hän ei kerro itsestään, vaan paljastuu sen kautta, mitä välittää lukijalle kohtaamiensa ihmisten olemuksesta ja kertomuksista.

 

Ääriviivoissa (2014, suom. Kaisa Kattelus 2018) Faye on lentokoneessa matkalla Kreikkaan vetämään kirjoituskurssia. Vieressä istuva mies ryhtyy kertomaan elämästään, johon on ehtinyt kertyä lapsia, omaisuutta ja ylellistä eloa mutta myös kalliiksi käyneitä avioeroja ja monimutkaisia perhesuhteita.

Ensimmäisen avioliittonsa päättymisen syitä miehellä on myöhemmin vaikeuksia hahmottaa, niin onnellisena hän sen jälkeenpäin kokee.

 

[E]lämä oli jaellut heille auliisti antejaan, ja siksi – hän ymmärsi nyt – hän oli uskaltanut niin itsevarmasti särkeä kaiken, särkeä aivan ohimennen, kuten hän nykyään ajatteli; hän oli luullut, että tulossa oli lisää.

 

Kiehtovasti Cusk assosioi aikuisen kokemuksen lapsen tapaan olla maailmassa – rinnastus, joka toistuu Ääriviivojen ja Siirtymän (2018, suom. Kaisa Kattelus 2019) muissakin kohdissa. (Tässä blogitekstissäni käsittelen vain trilogian kahta ensimmäistä osaa.)

 

Muistin miten molemmat poikani olivat vauvana pudotelleet tahallaan esineitä syöttötuolista, nauttineet teosta jonka seuraus oli kauhea. He tuijottivat pudonnutta esinettä - - ja ahdistuivat joka kerta valtavasti kun se ei tullutkaan takaisin. - - Nautinto ei koskaan vähentynyt, ei myöskään suru. Odotin että he tajuaisivat surun turhaksi ja päättäisivät välttää sitä, mutta niin ei ikinä käynyt. - - Jos en olisi suostunut nostamaan esinettä ensimmäisen pudotuksen jälkeen, he olisivat luultavasti oppineet jotakin muuta, en kylläkään tiedä mitä.

 

Omasta avioliitostaan Faye paljastaa miehelle:

 

Oli mahdotonta luetella syitä avioliittoni päättymiseen, sanoin vastaukseksi hänen kysymykseensä, sillä avioliitto on muun muassa uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät impulssit ovat mysteeri.

 

Identiteetti tarinana ja tarina fiktion kaltaisena illuusiona ovat teemoja, joiden varaan Ääriviivat rakentuu. Fayen tarina uskomuksineen on särkynyt avioeron myötä, ja hän on väsynyt identiteettinsä markkinointiin kertojaansa kohottavana ”totuutena”.

 

Vierustoveri sen sijaan on toistanut elämässään tarinamallia, jossa rakkaus toimii kuin jännite tarinassa: kaksi vastavoimaa sytyttävät mielenkiinnon ja sitä kautta onnen. Uskomusjärjestelmänsä kautta mies myös tulkitsee, että hänen ja Fayen välillä on jotain, vaikka Faye kokee miehen fyysisesti vastenmielisenä.

 

Faye lähtee miehen kanssa veneilemään, koska tilanteen uhkaavuus, ”nuo ajatukset olivat olemassa vain tietyissä rakenteissa, ja nuo rakenteet olin ehdottomasti jättänyt taakseni”. Hän on hylännyt myös rakenteen, jonka mukaan veneessä vietetty yhteinen aika voisi olla alku romanttiselle tarinalle. Faye ja mies elävät siis täysin erilaisissa tarinoissa: miehen tarinassa tapahtumat etenevät, Fayelle kyse on vain hetkistä.

Fayen eronnut kustannustoimittajaystävä kuvailee tarinasta vapautumisen onnea näin:

 

Se aika, jonka uimme lammikossa vesiputouksen alla ei kuulu mihinkään: se ei ole minkään tapahtumaketjun osa, se vain on, on itsessään aivan ennenkokemattomalla tavalla, sillä meidän perheessämme hetket eivät olleet koskaan olleet olemassa vain itsessään vaan olivat aina johtaneet seuraavaan hetkeen ja sitä seuraavaan, aina muokanneet tarinaa meistä.

 

Faye valitsee olla passiivinen, pelkkiä ääriviivoja tai kuten alkuperäinen nimi, Outline, on myös suomennettavissa: yhteenveto.

Lopussa hän kohtaa Annen, joka on joutunut päällekarkauksen uhriksi. Annen tarina on särkynyt tappoyrityksen aiheuttaman kriisin myötä. Hänen tuskainen tilityksensa tuo esiin sen, millaista väkivaltaa yhteenvedot (joita myös tämänkaltaiset kirjoitukset yksittäiselle kirjalle ja kirjallisuus joskus ihmisille) tekevät.

 

Oli sattunut – no, sanotaanko vaikka selkkaus, ja näytelmäkirjailijana hän tiesi, että selkkausta pidetään aina syyllisenä kaikkeen, se hankaluus niissä on: ne ovat perusta, jota kohti kaikki muu pyrkii, kuin etsisi selitystä omaan itseensä. - - Aina kun hän sai ajatuksen uuteen työhön, hän huomasi tekevänsä siitä yhteenvedon vaikkei olisi päässyt vielä pitkällekään. - - Miksi kirjoittaa pitkä näytelmä mustasukkaisuudesta, kun sen voi tiivistää yhteen sanaan: mustasukkaisuus?

 

Eivätkä kohteina olleet ainoastaan kirjat, vaan samaa oli alkanut tapahtua ihmisille – hän oli vastikään ollut lasillisella ystävänsä kanssa, katsonut pöydän yli ja ajatellut: ystävä, ja sen seurauksena hän oli nyt melkein varma, että ystävyys oli ohi.

 

Annen kautta paljastuu myös teoksen nimen temaattinen perusta:

 

[H]än oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vieläkään tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran selkkauksen jälkeen hahmottamaan, kuka hän nykyään oli.

 

Cuskin trilogian toisessa osassa, Siirtymässä (Transit) tyhjyys ja passiivisuus (eronneen naisen hahmo?) alkavat korvautua epäjärjestyksellä, jonka konkreettinen kuva Fayen uuden kodin remontti on. Edelleen hän rakentaa itseään toisten tarinoiden kautta, näkee muiden elämän itsensä ”kommentaarina” – kuten toisen kirjailijan kuvauksen elämästään:

 

[Hän] aloitti itseksi tulemisen pitkän prosessin, mutta hän oli kauan sekasorron tilassa. Hän oli kuin komero täynnä rojua: kun oven avasi, kaikki vyöryi ulos; otti aikansa ennen kuin hän sai itsensä järjestykseen. Ja pälpätys, kertominen se vasta sotkuista olikin, sillä ottaessaan hallintaansa kielen, hän otti hallintaansa myös vihan ja häpeän, ja se oli raskasta, oli raskasta kääntää kokemus ympäri, synnyttää sotkusta koherentti kokonaisuus. Vasta kun hallitsi tarinaa sen sijaan että antoi sen hallita itseään, tiesi päässeensä voitolle omista kokemuksistaan.

 

Kielen ottaminen hallintaan on välttämätöntä, koska identiteetti rakentuu kielessä. Kielen merkitys minuuden perustana korostuu erityisesti silloin, kun itsestä on kerrottava vieraalla kielellä. Ääriviivoissa Anne kuvailee tilannetta näin:

 

Hän itse ei esimerkiksi osannut vitsailla vieraalla kielellä: englanniksi hän oli yleisesti ottaen hauska ihminen, mutta vaikkapa espanjaksi – jota hän oli aikoinaan puhunut ihan sujuvasti – hän ei ollut. Kysymys ei siis hänen käsityksensä mukaan ollut niinkään kääntämisestä kuin sovittamisesta. Luonne joutuu sovittautumaan uusiin kielellisiin olosuhteisiin, luomaan itsensä uudelleen: tämä oli kiinnostava ajatus.

 

Kun kriisi särkee tarinan, minä ajautuu hetkeksi sanojen tavoittamattomiin:

 

Selkkauksen jälkeen hän oli tajunnut, että häneltä puuttui sanasto, äidinkielen minuus: ensimmäisen kerran elämässään hän ei löytänyt sanoja. Toki hän puhui asiasta, puhui lakkaamatta – mutta hänen puheissaan itse aihe pysyi koskemattomana, verhottuna, salaperäisenä ja saavuttamattomana.

 

Siirtymässä Faye alkaa havahtua oikeuteensa määritellä oma tarinansa: luopua vanhasta ja neuvotella uusi. Minuus revitään paljaaksi perustuksiin asti kuin remontoitava koti – urakoitsijan mukaan Faye yrittää tehdä ”murjusta linnaa”.

Kellarikerroksen naapurit ovat raivoissaan remontista ja ilmaisevat kiukkunsa karkeasti. (Cuskin kirjoista on löydettävissä psykoanalyyttista ihmiskuvaa ilmentäviä symboleja muualtakin.)

 

Kaiken kukkuraksi, sanoin, kellarissa oli jotakin, jotakin joka oli ottanut kahden ihmisen hahmon vaikka en ehkä antaisi sille heidän nimiään. Pikemminkin se oli voima, perustavanlaatuisen kielteisyyden voima, joka tuntui olevan yhteydessä luomisvoimaan. Heidän vihansa minua kohtaan oli niin puhdasta, sanoin, että sen saattoi melkein palauttaa rakkaudeksi. He olivat tavallaan kuin isä ja äiti, jotka kyyristelivät pahansuopina talon psyykessä kuin Beckettin Nagg ja Nell roskasäiliöissään. Poikani sanoivat heitä peikoiksi, kerroin. Pojat olivat vielä niin nuoria että näkivät moraalin, oikean ja väärän, hahmoina, sanoin, niin kuin lapsuuden sadut olivat opettaneet. He pyrkivät edelleen antamaan pahuudelle identiteetin.

 

Kellarikerroksen räyhääjät ovat muutosta vastustava voima, jonkinlainen kulttuurillinen alitajunta tai tarinavaranto. Naapurit eivät halua Fayen remontoivan asuntoansa – kyseenalaistavan hänestä tehtyä yhteenvetoa. Vai vastustaako Faye itse tiedostamattaan muutosta?

Mutta Fayen passiivisuus, ääriviivojen suojelema tyhjyys on alkanut muotoutua raivoksi, joka vaatii oikeutta itsensä määrittelyyn.

 

Pitkän aikaa, sanoin, olin uskonut että ainoastaan täydellinen passiivisuus auttaa näkemään selvästi. Mutta päätökseni järkyttää rauhaa kotini remontilla oli synnyttänyt uudenlaisen todellisuuden, aivan kuin olisin härnännyt nukkuvaa petoa pesässään. Sen seurauksena minusta oli alkanut tulla vihainen. Olin alkanut kaivata valtaa, koska nyt ymmärsin, että muilla ihmisillä oli ollut sitä kaiken aikaa ja että se, mitä minä sanoin kohtaloksi, oli vain heidän tahdonvoimansa värähtelyä, tarina jota ei ollut kirjoittanut mikään universaali kertoja vaan ihmiset, jotka välttäisivät tuomion niin kauan kuin heidän tekonsa otettaisiin vastaan alistuvasti eikä raivoten.