Berliinin-matkani oli osa Suomen Kulttuurirahaston ja Long Playn järjestämää kriitikoiden kirjoittajakoulutusta. Tämä on siltä matkalta syntynyt essee.

 

 

 

Pinta, peili ja jaettu Berliini Jenny Erpenbeckin teoksissa

 

 

 

Huhtikuussa 2024 menen Berliinissä sinne, mikä vuonna 1967 syntyneen itäberliiniläisen kirjailija Jenny Erpenbeckin lapsuudessa hahmottui vain muurin takaa nousevina rakennuksina tai niinä ääninä ja lämpiminä tuulahduksina, joita maan alla kulkevan Länsi-Berliinin metron ilmastointikanava välitti.

 

Esseessään ”At the Ends of the Earth” (2020, käännös Kurt Beals) Erpenbeck kirjoittaa, kuinka hänen perheensä ja koulukaveriensa asuttamien kerrostalojen läheisyydessä kohosi aivan muurin tuntumassa monikerroksinen Springer-kustantamo, joka mahtaili muurin takana kuin muuri olisi ollut peili heijastamassa heidän korkean kerrostalonsa pahaa kaksosta.

 

Nykyään kustantamon edessä on sen perustajaa, tasapainoilevaa Axel Springeriä esittävä veistos, joka on koostettu osaksi muurin jäänteistä. Niitä on tuotu myös pihan edustalle, patsaan taakse. Veistoksen yhteydessä on teksti, jossa kerrotaan vuonna 2009 valmistuneen taideteoksen taustoista ja vakuutellaan, ettei Springerin tavoitteena ollut mahtailla, vaan päinvastoin sovittaa ristiriitoja ja yhdistää:

 

Stephan Balkenhol’s sculpture ”Balancing Act” commemorates the 50th anniversary of the laying of the foundation stone to the Axel Springer Building. The publisher Axel Springer erected it in 1959 directly on the border of the Soviet occupied sector of Berlin, the later course of the Berlin Wall. His building became a light house of the free West.

Axel Springer held on his dream of a unified Germany against all opposition. His unwavering commitment to freedom and self-determination played a part in overcoming the Wall.

 

 

 

Tänä vuonna Booker-palkitussa Erpenbeckin romaanissa Kairos (2021) rakkaussuhdetta viitoittaa yhtä paljon Berliini kuin sen historiakin. Katharina on 19-vuotias opiskelija, Hans 34 vuotta vanhempi kirjailija ja naimisissa. Mies on niin vanha, että on aikoinaan kuulunut Hitler Jugendiin. Kun Hans ja Katharina tapaavat, eletään vuotta 1986 Itä-Berliinissä, jonka bussissa numero 57 heidän katseensa ensi kertaa kohtaavat pian Marx-Engels-Platzin pysäkin jälkeen.

 

Kairosta on luettu niin epäsovinnaisena rakkaustarinana kuin kuvauksena Itä-Saksan sortuvasta järjestelmästäkin. Ainakin molemmilla tahoilla järisee, kun himon ja aatteen palo korventaa horjuvia. Kun Hans ja Katharina rakastelevat ensi kertaa, sitä kuvataan kääntäjä-Bookerilla palkitun Michael Hofmannin englanninnoksessa (2023) jotakuinkin näin: ”Kun kuolleet nousevat vapisten taivaaseen, kaksi ihmiskehoa muuttuu maisemaksi, jota ei ehkä voi nähdä, vain ymmärtää ja seurata ääriviivoja lukemattomille poluille, joilta ei voi paeta.”

 

The dead go trembling up to heaven, while the two human bodies turn themselves into landscapes that may not be seen, only grasped, contours tracked with innumerable paths, where one may not run away.

 

Erpenbeck käyttää mullistusten muuttamaa maisemaa näyttämönä myös toisaalla. Kodin ikävässä (2011) aikakaudet rakentavat ja myllertävät ympäristöä: kulloinenkin hegemonia vaikuttaa omistukseen ja siihen, millä sen laajuutta mitataan. Puutarhurin on isännän viitoittamana ”taltutettava erämaa ja annettava sen törmätä kulttuuriin”.

Päivien lopussa (2020) maanjäristykset vertautuvat siihen, miten eletty aika vaikuttaa kunkin kiillotetun fasadin takaiseen tomumajaan:

 

Jos vain tutkiskelisi riittävästi kasvoja, voisi ryppyisistä, nykivistä silmäluomista tai kiiltonsa menettäneistä hampaista päätellä keisarin kuoleman, epäoikeudenmukaiset sotakorvaukset tai vahvistuvan sosiaalidemokratian. - - Järistykset olivat yhtäläisiä ja äänettömiä; ne koostuivat hitaasta heilunnasta, joka oli elävien kuvien mukaan pohjois-eteläsuuntaista. Kattoon oli ilmestynyt yksittäisiä kapeita halkeamia.
 

 

 

Erpenbeckin romaanissa Mennä, meni, mennyt (2019) itäsaksalainen eläköitynyt professori kiinnostuu Berliinissä nälkälakkoon ryhtyneiden pakolaisten tarinoista ja siitä, mitä tyypilliset narratiivit kätkevät pintansa alle.

 

Saadakseen tietoa siitä, miten joku siirtyy askareiden täyttämästä ja selkeästä arkipäivästä kaikista suunnista avoimeen mutta tavallaan myös sujuvaan pakolaiselämän arkeen, hänen on tiedettävä, mikä oli aluksi, mitä keskivaiheilla – ja mitä on nyt. Ja raja ihmisen yhden elämän ja saman ihmisen toisen elämän välillä on saatava näkyväksi, vaikka ilmeisesti siirtymää ei lähemmin tarkasteltuna edes olekaan.

 

Ongelma piileekin siinä, Richard ajattelee, että koetut tarinat ovat painolastia, jota ei voi heittää pois, kun taas ihmiset, jotka voivat itse valita tarinansa, päättävät mistä tarinasta pitävät kiinni.

 

Romaanissa keskeisiä teemoja ovat pinnalle pyrkiminen ja sen alle vajoaminen sekä pinta ja sen alla tunneleina risteilevä todellisuus, jota kautta paettiin tai johon piilouduttiin kun pinnalla sodittiin.

Pintakerros on myös jatkuvan valtakamppailun oikeussali, jossa taistellaan vallitsevasta totuudesta. Pinnan tavoittamattomiin painuneet hukkaavat tarinansa, kuten Ghanassa syntyneen Awadin isoäiti:

 

[T]ämä nykyään hyvin vanha tai mahdollisesti jo kuollut nainen yrittää päästä tyttärenpoikansa muistamattomuuden tilasta kertomusten maailmaa, mutta hän ei onnistu, vaan lapsenlapsi kutsuu häntä edelleen nimellä nana, kuten kaikkia muitakin ghanalaisia isoäitejä kutsutaan, eikä hänelle anneta muuta nimeä, ja siten hän jää erottavan pinnan alle ja vajoaa hiljaa takaisin syvyyksiin.

 

Valta, tarina ja totuus muodostavat kaikissa hegemonioissa oman intohimoisen triangelinsa, ja se vaikuttaa myös siihen, miten ihminen muistetaan. Pinnan alle uppoamista käytetään metaforana unohdetusta kohtalosta, tuhotusta tarinasta myös Kodin ikävässä:

 

Kahden minuutin ajan tuntee hän hiekan kenkien alla, pienet piikivetkin ja kvartsia tai graniittia olevat pikkukivet, ennen kuin riisuu kengät ainiaaksi ja astuu laudalle ammuttavaksi.

 

Ei mitään niin ihanaa kuin sukeltaa silmät auki. Sukeltaa vedessä himertävien jalkojen luo, jotka kuuluvat äidille ja isälle jotka ovat juuri olleet uimassa - -

 

Kolme vuotta oli tyttö opetellut pianonsoittoa mutta nyt, kuolleen ruumiin luisuessa monttuun, ihmiset ottavat pois piano-sanan, rekillä tehdyn takavoltin, jonka tyttö hallitsi paremmin kuin yksikään toinen koulutoveri, ja kaikki uimarin tekemät liikkeetkin - - ottavat kaiken pois keksimättömien asioiden joukkoon, ja lopulta, aivan viimeksi, tytön nimen, jolla kukaan ei sitä enää koskaan kutsu: Doris.

 

 

 

Noin puolentoista kilometrin päässä Springer-kustantamosta sijaitsee Bebelplatz, joka on kuuluisa paitsi vuoden 1933 natsien kirjarovion muistomerkistään, myös Berliinin vanhimmasta oopperatalosta, Staatsoperista. Berliinin-matkani aikana siellä esitetään Richard Wagnerin Lohengrinia.

 

Esityksen alussa näytetään videokuvaa, jossa Elsan pieni veli mittelee uima-altaassa voimiensa ja oppimiskykynsä rajallisuuden kanssa. Veli räpiköi henkensä edestä, kauhoo vettä ja haukkoo happea – mutta vajoaa toistuvasti pinnan alle. Pinnalla pysyminen vaatii kykyjä ja voitontahtoa. Vaihtoehtona on kadota syvyyksiin, hukkua.

 

En voi olla ajattelematta Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt -teoksen pakolaisten kamppailua tarinoistaan ja heistä luotujen pinnallisten stereotypioiden vertautumista siihen, miten joidenkin tarina hukataan, hukutetaan. Saadakseen totuutensa esiin, tullakseen näkyviksi, he ryhtyvät taistoon totuudesta, mikä on yhtä vimmaista ja epätoivoistakin kamppailua vääjäämättömäksi naamioitunutta todellisuutta vastaan kuin on Elsan veljen pyrkimys pysyä pinnalla.

 

Staatsoperin Lohengrinissa totuudesta taistellaan koruttomassa ympäristössä: karussa oikeussalissa ja katsomon tukirakenteissa, jotka on loisteputkin tai valonheittimin valaistu kovalla ja kirkkaalla valolla. Ehkä ideologiset mittelöt käydään usein todellisuudessakin sen kaltaisissa välitiloissa: ankeissa toimistoissa, hikisissä takahuoneissa, tomuisissa maan alle kaivetuissa pakotunneleissa sekä sotatantereiden ja rajojen hiekkaisella ei-kenenkään-maalla, joihin karkotetut tai paenneet käyvät kamppailua siitä, kuka tulee näkyväksi.

 

Näyttämöllä Elsa on syytettynä veljensä kuolemasta. Lohengrin purjehtii itsetietoisena oikeussaliin valkeassa puvussaan kuin Miami Vicen Sonny Crockett. Ritarillisesti hän asettelee puvuntakkinsa syytöksistä tuupertuneen Elsa-neitosen harteille. Oitis Elsa luovuttaa tässä pelastusoperaatiossa kohtalonsa tuon toimistotuolilla kruisailevan sermikytän, vastustajan mentaalisella ylivoimallaan sekä lyömättömällä resilienssillään taltuttavan piiloritarin käsivarsille.

 

 

 

Myös Itä-Saksalla oli oma rakas ritarinsa, mistä todisteena voi pitää Leonid Brezhnevin ja Erich Honeckerin ”veljellistä suudelmaa”. DDR lyyhistyi aiemmin, ritari hieman myöhemmin, mutta suudelman aikaan molempia korvensi samanlainen aatteen palo.

”How can something that seems right in the beginning, turn into something wrong?” kuvailee Erpenbeck itse Booker-ehdokkaiden haastattelussa sitä eetosta, joka Kairoksessa yhdistää sekä epätyypillistä rakkaussuhdetta että DDR:n poliittista järjestelmää.

 

Itäberliiniläisille Springerin rakennus symboloi länsimaista mahtailua, Springerille unelmaa yhdistyneestä, vapaasta Saksasta. Kymmenen vuotta myöhemmin Alexanderplatzille nousi 368-metrinen Sputnik-satelliittia muistuttava televisiotorni – rakennelma joka varmasti näkyisi myös länteen. Mutta edes sosialistisessa järjestelmässä usko ei noin vain siirtynytkään ateismin edestä sivuun: auringonvalo synnyttää teräspalloon antennin heijastuksena jättiläismäisen ristin, jota alettiin kutsua Paavin kostoksi.

 

Heijastukseksi Erpenbeck muurin takaisia vaikutelmiaan lännestäkin kutsuu: as if the wall were a mirror reflecting our evil twin back to us. Esseessään ”At the Ends of the Earth” hän kuvailee, kuinka läpi kaikkien kouluvuosiensa katsoi ”sosialistisen elämänsä ajan” muurin yli näkyvästä valtavasta, ”toisen maailman aikaa” mittaavasta kellosta.

 

Peiliteema on keskeinen myös Kairoksessa. Romaanin alkupuolella Katharina kysyy Hansilta, uskooko hän, että peili muistaa kaikki ihmiset, jotka se on heijastanut. Isoäidin luona hän ajattelee joka kerta peilin edessä seisahtuessaan, ettei se ole Hansin peili. Katharinaa ajatellessaan Hans miettii, etsiikö tämän nuoresta lihasta vain viehättävää peilikuvaansa. Lopussa Katharina lausahtaa itsekseen, että kunpa hän vain olisi tiennyt olevansa Hansin peilikuva.

 

Kairoksen flirttailua peiliteeman kanssa sekä pahaa kaksoisveljeä ja Paavin kostoa yhdistää se, ettei peili lopulta tietenkään ole se, joka muistaa, ilkkuu tai kostaa; peili on pelkkä heijastus kohteestaan. Se heijastaa tarkastelijansa arvoja ja toimii vain silloin, kun se on miimisesti moitteeton reflektio alkuperästä – ja vaikenee siitä, miten vaikutelma on vääristynyt.

 

Itä- ja Länsi-Berliiniä, toistensa peilikuvia, yhdisti halu todistella yhteiskunnallisen järjestelmänsä toimivuutta ja tarve sanoutua irti, arkkitehtuuria myöten, kansallissosialismista. Molemmilla oli samat, muun muassa arkkitehtuurin kautta ilmaistut pyrkimykset: saavuttaa yhteisön luottamus, demonstroida järjestelmän ylivertaisuutta ja luoda kansallinen identiteetti. Itä syytti Länttä välinpitämättömyydestä huono-osaisia kohtaan, mikä heijastui takaisin sosialismin toimivuutena; Länsi syytti Itää kontrollista ja peilasi siitä omaa vapauden ihannettaan.

 

Esseessään ”Homesick for Sadness” (2014, käännös Susan Bernofsky) Erpenbeck kirjoittaa, kuinka eräänä aamuna rajan tarkastuspisteistä oli tullut tarpeettomia – muuri oli murtunut. He olivat ”vapaita”. Erpenbeck tarkastelee tätä vapauden konseptia kriittisesti: Vapaudella matkustaa ei tehnyt mitään, jos ei ollut varaa matkustaa. Ilmaisunvapaus oli tarpeeton, jos ketään ei kiinnostanut sanottavasi. Vapauteen ostella ei kuulunut sen miettiminen, mitä tapahtuu shoppailun jälkeen.

 

Pian myös vapauden hintalappu paljasti karut lukemansa itäsaksalaisille: yhtäkkiä se osaaminen ja pääoma, joka oli ennen tuonut ammatillista arvostusta, oli tarpeetonta tai jopa arveluttavaa, kuten Stasin ilmiantajilla. Ylen toimittaja Sakari Silvola kirjoittaa tietokirjassaan Nukkumatin kylmä sota (2021), että yhtäkkiä ihmisten osaamista ja pätevyyttä arvioitiin aivan eri perusteilla kuin aiemmin ja mukana oli paljon myös väheksyntää. Tällainen kodittomuuden tunne oli omiaan ruokkimaan ostalgiaa, itäsaksalaista järjestelmää haikailevaa nostalgiaa.

 

Esseessään Erpenbeck kirjoittaa, ettei henkilökohtaisen autonomian puuttuminen Itä-Saksan sosialismissa haitannut lapsena. Päinvastoin: Itä-Berliini oli lapselle mitä turvallisin paikka kasvaa. Hän kirjoittaa, että lapsena rakastaa sitä, mikä tuntuu tutulta, kodilta.

 

Erpenbeckin romaani Vanhan lapsen tarina (2011) kertoo lastenkotiin joutuneesta tytöstä, jolta puuttuu yksilöllinen identiteetti ja kyky aloitteellisuuteen. Kouluyhteisössä hän tekee mitä käsketään, olivatpa käskyt kuinka mielivaltaisia tahansa, ja tyytyy hänelle osoitettuun asemaan hierarkiassa. Tarinaa voi tarkastella totalitaarisen järjestelmän allegoriana, jossa yksilöllisyys on häivytetty minimiin ja ihminen vapautettu vastuusta.

 

DDR:n kontrollin tukahduttavuus paljastui kokonaisuudessaan erityisesti sellaisille, joille se osoitti paikan, joka ei tuntunut omalta. Silvola kertoo tietokirjassaan Harald Zobelista, jolta DDR halusi estää pääsyn ylioppilaaksi, vaikka hän oli luokkansa paras. DDR:ssä oli otettu käyttöön kouluvalinta, jossa haluttiin kouluttaa korkeammin ensisijaisesti työläisperheiden ja talonpoikien lapsia. Zobelin isän katsottiin olevan liian hyväosainen tähän joukkoon.

 

 

 

Staatsoperilta kävelen Unter den Lindenin metroasemalle. Info-taulu opastaa, että minun junani ohittaa rakennustöiden vuoksi juuri tämän aseman. Mariendorfin suuntaan kulkevan U6-junan seuraava pysäkki on Friedrichstrassen asema, joka Saksan jaon aikaan oli yksi rajanylityspaikoista.

 

Myös Kairoksessa fiktiivinen kanssamatkustajani ajautuu Friedrichstrassen asemalla hämmennyksen valtaan. Katharina on siellä, koska on saanut valtiolta luvan matkustaa isoäitinsä 70-vuotispäiville Kölniin. Asemalla hän miettii identiteettinsä paikkasidonnaisuutta, sitä katoaako jotain välittömästi, kun hän menettää yhteyden Itään, joka siihen asti on keskeisenä elementtinä määritellyt hänen minuuttaan. Riittääkö muutama askel asemalla siirtämään sen menneisyyteen vai elääkö hän asemalla kahta aikaa, jossa kaksi eri todellisuutta muodostavat toistensa alamaailman? Ja sitä, kutsutaanko raja-aluetta ei-kenenkään-maaksi, koska siellä vaelteleva ei enää tiedä kuka on.

 

Does the East, which so far has been her element, cease to exist the moment she can no longer see it? Has she, Katharina displaced it from present to past with those few strides to the other side of Friedrichstrasse station? Or is this gray station endowed with the power to hold two different sorts of time, two competing presents, two everyday realities, on serving as the other’s netherworld? But then where is she, when she stands on the borderline? Is it called no-man’s-land because someone wandering around in it no longer has any idea who he is?

 

 

 

Heidi Heinonen

 

 

 

 

Lähteitä:

 

Berlin.de https://www.berlin.de/en/attractions-and-sights/3560707-3104052-berlin-tv-tower.en.html 30.4.2024

 

Booker Prize 2024 interview https://thebookerprizes.com/the-booker-library/features/a-qa-with-jenny-erpenbeck-and-michael-hofmann 13.5.2024

 

DDR-museon näyttely 23.4.2024.

 

Erpenbeck, Jenny: ”At the Ends of the Earth”. Englanninkielinen käännös Kurt Beals. Julkaistu The Paris Review -lehdessä 16.9.2020. https://www.theparisreview.org/blog/2020/09/16/at-the-ends-of-the-earth/

 

Erpenbeck, Jenny: ”Homesick for Sadness”. Englanninkielinen käännös Susan Bernofsky. Julkaistu The Paris Review -lehdessä 8.11.2014. https://www.theparisreview.org/blog/2014/11/08/homesick-for-sadness/

 

Erpenbeck, Jenny: Kairos (alkukielisenä 2021). Englanninkielinen käännös Michael Hofmann, Granta 2023. The paperback edition 2024.

 

Erpenbeck, Jenny: Kodin ikävä (alkukielisenä 2008). Suomennos Helen Moster, Avain 2011.

 

Erpenbeck, Jenny: Mennä, meni, mennyt (alkukielisenä 2015). Suomennos Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2019.

 

Erpenbeck, Jenny: Päivien loppu (alkukielisenä 2012). Suomennos Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2020.

 

Erpenbeck, Jenny: Vanhan lapsen tarina (alkukielisenä 1999). Suomennos Mari Janatuinen, Avain 2011.

 

Silvola, Sakari: Nukkumatin kylmä sota. SKS 2021.

 

Vergeer, Pieter: ”The Expression of Political Ideology in the Public Architecture of Hans Sharoun and Hermann Henselmann in post-war Berlin”. Delft University of Technology 2022. https://repository.tudelft.nl/islandora/object/uuid:d261b629-398c-48a4-85f9-f6fe91687464 30.4.2024

 

Wagner, Richard: Lohengrin. Staatsoper Unter den Linden 2024. Ohjaus: Calixto Bieito.