Abdulrazak Gurnah: Paratiisi. Suom. Einari Aaltonen. Tammi 2023

Julkaistu Kalevassa 1.5.2023

 

 

Kirja-arvio: Tarina orjaksi joutuvasta pojasta näyttää, miten arkipäiväistä epäoikeudenmukaisuus voi olla sellaiseen syntyneelle

 

 

 

Nobel-palkitun Abdulrazak Gurnahin Paratiisi on kertomus 12-vuotiaana orjaksi annetusta Yusufista Saksan kolonisoimassa Itä-Afrikassa.

 

 

 

Abdulrazak Gurnah kirjoittaa orjuudesta ja kolonialismista ilman Eurooppa-keskeisyyttä mutta toisaalta myös ilman yksiselitteistä uhrinäkökulmaa. Siinä tuntuu olevan vuonna 2021 kirjallisuuden Nobelilla palkitun Gurnahin menestysresepti ainakin suomennettujen romaaniensa suhteen.

 

Ennen nyt käännettyä, alun perin vuonna 1994 ilmestynyttä Paratiisia, häneltä on suomennettu vain vuonna 2020 englanniksi ilmestynyt Loppuelämät (2022). Molemmista käännöksistä vastaa Einari Aaltonen, jonka suomennoksissa Itä-Afrikka välittyy vivahteikkaasti värikkäiden sanavalintojen ansiosta.

Monille afrikkalaisten romaanien käännöksille tyypilliseen tapaan tässäkin suomen kieltä rytmittää paikalliset, swahilinkieliset ilmaukset. Kulttuuri välittyy myös muun muassa pukeutumiseen ja ruokalajeihin liittyvänä erikoissanastona.

 

Gurnah on Ison-Britannian Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Entisen kotiseutunsa, nykyisen Tansanian Sansibarin hän jätti 18-vuotiaana poliittisena pakolaisena.

 

Paratiisi sijoittuu Saksan kolonisoimaan Itä-Afrikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Velkaantunut isä luovuttaa poikansa Yusufin Aziz-sedälle orjaksi, ja poika joutuu jättämään kotinsa 12-vuotiaana.

Teoksessa orjuus ei näyttäydy sietämättömänä kohteluna vaan hienovaraisempana haltuunottona: ihmiseltä viedään oikeus ohjata omaa elämäänsä ja mitätöidään tunteet ja haaveet. Orjuus on paitsi vapauden menettämistä myös alistumista sille, että omistaja pitää orjaa vähempiarvoisena – villinä joka on kasvatettava herransa nuhteeseen.

 

Romaanissa orjuus ei ole niinkään seurausta vangitsemisesta vaan perheiden velkaantumisesta: lapsella kuitataan ylenmääräisiin mittoihin paisunut vekseli. Vauraudesta on oikeudenmukaisuus kaukana. Kolonialistinen herruus on rasismilla oikeutettua riistolla rikastumista.

 

”Villejä” on helppo hallita: tieto tai mahdollisuus hankkia sitä eivät ole heidän ulottuvillaan. Heissä kytee myös potentia äärimmäiseen julmuuteen. Taikausko nitistää empatian: kauneudessa pilkahtelee Jumalan kasvot, rumuus kielii kirouksesta.

Yusuf hyötyy suuresti kauniista ulkomuodostaan, mutta joutuu myös toistuvasti tukaliin tilanteisiin sen takia. Irstas mnyapara Mohammed Abdalla kiinnittää häneen himokkaan katseensa ja Azizin sairaan vaimon silmät alkavat vähitellen kiilua nekin.

 

Loppuelämät-romaanille tuttuun tapaan uhka jää kuitenkin vain väijymään taustalle. Se tuntuu olevan Gurnahilta tarkoituksellinen valinta: Tragedioilla mässäily vieraannuttaisi ehkä liikaa. Maltillinen kuvaus näyttää, miten arkipäiväistä epäoikeudenmukaisuus voi olla sellaiseen syntyneelle.

 

Kun Aziz lähtee tekemään kauppaa sisämaahan, hän ottaa Yusufin mukaan karavaaniinsa. Julmilta kohtaamisilta ei vältytä, mutta Yusuf oppii luovimaan niin, että välttyy itse konfrontaatioilta.

Mitä enemmän Yusufille karttuu ikää, sitä enemmän vapaudenkaipuu alkaa korventaa. Loppu yllättää ja jättää kysymyksen siitä, onko itse tehty huonokin valinta parempi kuin toisen omasta puolesta tekemä hyvä.

 

 

Plussaa: Tansanian alueen kulttuuri välittyy vivahteikkaana värikkäiden sanavalintojen, swahilinkielisten ilmausten ja paikalliseen kulttuuriin liittyvän erikoissanaston ansiosta. Hienovarainen kuvaus näyttää, miten arkipäiväistä epäoikeudenmukaisuus voi olla sellaiseen syntyneelle.

Lisää odotellessa: Ennen vuoden 2021 kirjallisuuden Nobelia Abdulrazak Gurnahilta ei ollut suomennettu yhtään teosta. Nyt niitä on suomennettu tiiviissä tahdissa hänen kymmenestä romaanistaan kaksi.

 

 

Heidi Heinonen