Julkaistu Kalevassa 1.6.2015
Aki Ollikainen: Musta satu. Siltala 2015.
Tattarisuon synkeät sadut
Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli Finlandia-ehdokkuuksineen ja Helsingin sanomien kirjallisuuspalkintoineen vuoden 2012 kirjatapaus. Mustassa sadussa miljöönä toimivat Tattarisuo ja sen 1930-luvulla paljastuneet kammottavat tapahtumat. Noita-Kalliona tunnettu mies johti kulttia, jossa linjahaudoista ryöstetyt ruumiinkappaleet olivat eräänlaisia sinettejä.
Mustassa sadussa henkilöiden kohtalot sekoittuvat kuin irtileikatut jäsenet Noita-Kallion riitissä. Jo edellisestä teoksesta tuttu koruton kuvaus taittuu loppua kohden yhä maagisemmaksi. Lopussa kertojan aseman ottaa kuollut.
Ensin nykyhetkeä kartoittaa kertoja, joka kirjoittaa tarinaa sukunsa ja Tattarisuon vaiheista. Toisella aikatasolla seurataan trokarina toimivan Heinon elämää 1930-luvulla. Varsinkin rakkaudessa tehdyt virheet toistuvat ja seurausten taakat siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Lähestytään siis tämän hetken kaunokirjallisuuden hittiteemaa, sukupolvelta toiselle siirtyvää henkistä perintöä. Maskuliinisuutta rakennetaan miehekästä mielenmaisemaa valottavien kielikuvien kautta: ”Katson äidin hampaita, ne ovat alhaalla epätasaisessa rivissä kuin b-komppanian alokkaat.”
Tattarisuo on lavaste, jolle miesten sieluun kätkeytyvä kuoleman kaltainen pimeys piirtyy. Myös historiallinen konteksti on läsnä:
”Minua kiehtoi kaikki tuo ihmismielen pimeä kuona-aines, joka pääsi valloilleen Euroopan surullisilla, suruttomilla syrjäseuduilla – samaan aikaan, kun sivistyneen maailman sydämessä valmistauduttiin marssimaan tiukassa järjestyksessä soihtukulkueena kohti Nürnbergin puoluepäiviä.”
Ollikaiselle tunnusomaista on merkityksestä tiheä, pelkistetty kerronta. Tarinaa kappaleesta toiseen vetävät toistuvat motiivit, joiden esiintyminen täysin eri yhteyksissä (esim. ruumiista irrotettu kämmen ja kutittava isän käsi) synnyttää tunteen kohtalon ivasta.
Kielikuvat ovat arkisen ja iäisen ilkikurista syleilyä: ”Seisoin hautausmaan portilla ja katselin hautakivien rivistöjä. Kivet olivat kuin matkalaukkuja, valmiina ylösnousua odottamassa.”
Ollikainen on hetkessä muuntautuvan ympäristön herkkä havainnoija. Kerronnan koruttomuus ei ole inhorealismia, vaan karun kauneuden tajua:
”Heino ottaa askeleen ja laskee paljaat jalkansa veteen, polkaisee hiekkapohjaa, ja miljoona pientä hiekanjyvää pöllähtää kultakimalteisena pilvenä ylöspäin veteen. Hän on luonut kaaoksen kirkkauteen.”
Näin tiiviiseen teokseen nähden Musta satu sisältää liian monta suurta aihetta, kuten miehen osa, kuolema, sisällissota ja lakkorikkuruus. Monin paikoin ne jäävät irrallisiksi pätkiksi, joiden kieputtaminen kertomuksen ympärille ei ole täysin onnistunut.
Heidi Heinonen