Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017
Julkaistu Kalevassa 11.9.2017
Kivitaskuiset tutkimusmatkailijat
Anni Kytömäen teoksessa elämä on pientä mutta suunnitelmat suuria
Otetaan Emmi Itärannan kerronnan myyttisyys, Katja Ketun vankileirikuvaus ja Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Kannas-sarjan kyläidylli, niin päästään melko lähelle Anni Kytömäen Kivitaskua. Esikoisteoksellaan Kultarinta (2014) Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Kytömäki on omaa luokkaansa luontokuvauksessaan.
Kivitasku on massiivinen kertomus seitsemästä sukupolvesta, joiden kaikkien elämää vuorollaan kuvittavat samat Savon rantakalliot. Kivellä on teoksen nimeä myöten merkittävä roolinsa tarinassa. Kuten kivi taskussaan hukuttautunut Virginia Woolf, myös teoksen naiset ovat mielenterveydeltään hauraita.
Ihmiselämä näyttäytyy hentoisena huokauksena kallioiden jykevyyttä vasten. Vaan kaikkea ei kestä kivikään:
”Kivikin väsyy ajan mittaan, pakkanen halkaisee vuoreen säröjä, vesi valuu niihin ja jäätyy, halkeamat kasvavat vuosi vuodelta ja lopulta tulee silmänräpäys joka on liikaa.”
Valtava kallio halkeaa. Jos oikein kaipaa, voi nähdä lohjenneen seinämän muodostavan kuolleen rakkaansa kasvot. Niin näkevät Kivitaskun sukupolvet, kukin vuorollaan.
Teos alkaa 1950-luvulta masennukseen taipuvaisen Helenan näkökulmasta. Tytön mieli matkaa uteliaisuutta kuohuten merten yli kaukaisiin maihin mutta uupuu, ennen kuin keho on ehtinyt edes kotirantaan. Helena elää toistuvasti toisten kirjoihin ja karttoihin sovittaman elämänsä ”viimeistä sivua” ja haaveita katoamisesta.
Jokin samanlainen raskasmielisyys velloo vuonna 2011 alkavassa Vekan tarinassa. Sairaalaan pitäisi mennä, mutta suvun rantakalliot ja mökkielämän alkeellisuus houkuttelevat piittaamattomuuteen omasta terveydestä. Vekaa yhdistävät Helenaan horjahteleva terveys ja intohimo päänsisäisiin tutkimusmatkoihin.
Helenan ja Vekan näkökulmien jälkeen syöksytään sukupolvia taaksepäin ja muutama sata kilometriä itään: tullaan vuoden 1849 Pietariin, jossa vallankumousaikeista syytettyä Sergeitä ollaan teloittamassa. Kirjailijana toimineen Sergein on vaikea ymmärtää tuomiotaan (”Ettekö te tiedä että ne ovat kuvitteellisia kertomuksia!”).
Myös teloitus on kuvitteellinen: piipussa on pelkkiä paukkupatruunoita. Sergei saa ylennyksen elämään ja pakkotyöhön. Pian hänenkin matkansa käy kohti kivilouhimona toimivia kallioita.
Toisin kuin Helena ja Veka, Sergei on valtion eikä päänsä tai kehonsa vanki. Kaikkia henkilöitä yhdistää vaatimaton ja yksitoikkoinen elinpiiri, joka laajenee kauas vain kuvitelmissa.
Hahmojen ponnistelulla on kuitenkin, joskin näkymättömäksi jäävä, osansa suurten kulttuurillisten kivijalkojen (vallankumous, historialliset rakennukset, kansalliseepos) rakentumisessa.
Teoksessa keskeisenä teemana on haaveiden merkitys mielelle. Niitä tarvitaan, ne antavat voimia. Toisinaan ne ovat vaikeita ja musertavat.
Mennyt aika piirtyy elävästi vanhahtavien, jo unohduksen uhkaamien maaseudun elämää heijastelevien ilmaisujen välityksellä. Kerronta on hyvin aistillista ja ympäristö kuvattu ekspressiivisenä:
”Palaan kumisevaa siltaa puistokäytävälle ja lykin sauvankärkiä lujasti maahan, mutta kädet ja jalat eivät lämpene. Taivaan tilalla on kaupungin valaisema oranssi kupu, sumeita ajatuksia.”
Luonto säkenöi, jylisee ja tyyntyy. Ympäristön voimallinen kuvaus vihjaa kertojiensa yliherkistä aisteista. Rauhaa, piiloa ja pakoa etsitään kallioiden katveesta.
Sen sijaan henkilöiden teoista ja motiiveista kerrotaan hyvin vähäeleisesti todeten. Luontokuvaus on rikasta juonen kustannuksella.
Kauneinta Kivitaskussa on kuvaus iän tuomasta perspektiivistä, joka on vanhuuden armahtama ja seesteinen. Koskettava on myös ajatus siitä, miten jokaisen ihmisen myötä katoaa hirvittävä määrä tietoa, jota on mahdoton säilöä.
Heidi Heinonen