Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja. Suom. Einari Aaltonen. Like 2021

Julkaistu Kalevassa 8.2.2021 ja Lapin Kansassa 22.3.2021

 

 

 

Natsien inhoamat risaiset kirjat

 

Auschwitzin kirjastonhoitaja kertoo keskitysleiriltä selvinneen Dita Krausin tarinan

 

 

”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä.” Kammottavalla tavalla Heinrich Heine uumoili tulevaa vuonna 1821 ilmestyneessä näytelmässään Almansor.

Kansallissosialistisessa Saksassa kirjastoista tehtiin poliittisia välineitä: keskitysleirejä edelsi kirjojen tuhoaminen.

 

Espanjalaisen toimittaja, kirjailija ja professori Antonio Iturben Auschwitzin kirjastonhoitaja kertoo tosipohjaisen tarinan keskitysleirillä henkensä uhalla salakirjastoa pitäneestä 14-vuotiaasta tytöstä, todellisesta henkilöstä nimeltä Dita Kraus (s. 1929). Hän selvisi keskitysleiriltä ja meni myöhemmin naimisiin siellä tapaamansa miehen kanssa.

 

Myös moni muu kirjassa esiintyvä henkilö on todellinen. Selkoa heidän kohtalostaan Iturbe tekee romaanin lopussa, jossa kirjan taustaa kartoittavat monipolviset, useaan kappaleeseen jaetut loppusanat.

Niistä käy myös ilmi, miten hyviä ystäviä Iturbesta ja Krausista kirjaprojektin myötä tuli. 91-vuotiaalta Dita Krausilta ilmestyivät muistelmat samoista tapahtumista vuonna 2020.

 

Iturben romaanissa fiktion työkalupakki on jäänyt osittain häiritsevän näkyviin. Keskitysleirin vangeille epäjohdonmukainen todellisuus heijastuu romaanin juonenkuljetukseen: monet trillerimäisesti alkavat tapahtumaketjut, kuten petturiksi paljastuva kanssavanki ja sadistisista tutkimuksistaan tunnetun Mengelen kaartelu Ditan ympärillä, jäävät tarpeettomiksi yrityksiksi rakentaa jännitystä sinne, missä elo oli silkkaa kauhua.

Romaanin englanninnos on luokiteltu nuorten aikuisten kirjallisuudeksi. Tarinan alkupuoli tukee luokittelua: kerronnan sävy on olosuhteisiin nähden lähes kepeä ja dialogi naiivia. Loppua kohti kerronta muuttuu synkemmäksi.

 

Miksi muutaman risaisen niteen piilottelu olisi paljastuessaan vienyt hengen? Tähän Iturben romaani vastaa ansiokkaasti. Historian saatossa kaikkia tyranneja on yhdistänyt sama asia: ”[H]e ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.”

Kirjoja on kuitenkin vaikea hävittää, jos ne ovat jo ehtineet kylvää sanoja ja istuttaa ajatuksia lukijansa mieleen. Keskitysleirillä tarinoita kerrotaan myös ulkomuistista, kertojan toimiessa elävänä kirjana.

 

Sanoista kasvaa uskomuksia: ne voivat paitsi tuudittaa tuhoisan ideologian uneen, myös herättää siitä. Romaanissa tuodaan useaan kertaan esiin se, miten vaipuminen yhteen maailmanhistorian karmeimmista painajaisista ei tapahtunut yhtäkkiä, vaan vähitellen.

 

Juutalaisten asema heikentyi vähä vähältä. Ensin heidät eristettiin sosiaalisesti ja taloudellisesti, sitten suljettiin gettoihin, lopuksi ohjattiin tuhoamisleireille. Kurjuudesta tuli lasten todellisuutta – heillä ei välttämättä ollut muistoja muusta.

Romaanissa jääkarhuista ja kertotauluista opettavat aikuiset pohtivat, tarjoavatko he lapsille pelastavan keitaan vai haitallisen kangastuksen todellisuudessa, jossa läheinen savupiippu lennättää poltettujen ruumiiden tuhkaa lasten iholle.

 

Dita Kraus piilottelee kirjallisuutta paitsi paitansa alla myös mielessään. Ditan sisäisessä todellisuudessa on pakopaikkoja – Thomas Mannin Taikavuoren parantola, tšekkiläisen Uuno Turhapuron, sotamies Švejkin velmuilu sekä Montecriston saari kreiviksi tekevine aarteineen – jotka auttavat kestämään natsien sadistista kohtelua.

Kuvitelmat suojaavat, lapsenusko kannattelee illuusioita. Jotain Ditan sisällä kuitenkin kovettuu, kun hän näkee isänsä kärsivän ja lopulta kuulee tämän kuolleen.

 

Auschwitzissa kuoli 1,1 miljoonaa ihmistä. Dita Krausin isä oli yksi heistä. Kun Iturbe kuvaa Ditan mietteitä isän menetyksen äärellä, hän välittää fiktion keinoin ymmärrystä siitä hirvittävästä kärsimyksestä, joka keskitysleireille suljettuja vankeja vuosia ympäröi.

Vaikuttava on myös kohta, jossa hieman ennen vapautumista kertoja kiinnittää huomiota parin laverin päässä kituvaan tyttöön. Anne Frank -niminen vanki kuolee pilkkukuumeeseen päivän vieressä makaavan siskonsa jälkeen. Heidät haudataan Bergen-Belsenin lohduttomaan joukkohautaan.

Dita selviää, mutta hänen äitinsä antaa periksi heti, kun pääsee liittoutuneiden järjestämään sairaalahoitoon.

 

 

Heidi Heinonen