Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016

Julkaistu Kalevassa 30.5.2016

 

 

Äidin ja pojan kiero suhde

 

Antti Ritvasen esikoisromaanissa luovuus ja rakkaus johtavat tuhoon

 

 

Helsinkiläisen psykologin, Antti Ritvasen (s. 1976), esikoisromaani Miten muistat minut on kertomus boheemin kirjailijaäidin ja ”siinä sivussa” kasvaneen pojan suhteesta.

Kirjailija Marjatta Aalto löytyy kuolleena kylpyammeesta railakkaiden bileiden päätteeksi. Kolmekymppinen poika, Jesse Vuorinen, alkaa etsiä selitystä äitinsä muistiinpanoista ja päätyy kirjoittamaan ”pimeän pohjaan ja ylös kirkkauteen” oman elämänsä totuutta, jota hän kutsuu omaelämäkerralliseksi oksennukseksi.

 

Äiti on hylännyt kuusivuotiaan poikansa hypätäkseen suuren rakkautensa, muusikko Mark ”Linde” Lindbergin kelkkaan. Intohimoisen boheemielämän hinnan maksaa silloin ja myöhemminkin Jesse. Draama ympärillä on niin suurta, että Jesse viihtyy kulisseissa – olipa lavalla sitten näyttelijyydestä haaveileva tyttöystävä tai yksityisasioistaan julkista kuvaansa mediassa rakentava äiti.

Äidin ja pojan kieroutunut suhde vinouttaa Jessen kaikki ihmissuhteet. Tarinaa ja sen tulkintaa äidistä ja Jessestä rakentaa myös Jessen psykologi, Mauri Kellosalmi, jonka havainnoissa pilkahtelee Ritvasen psykologitausta.

 

Teos koostuu äidin ja Jessen näkökulmista sekä äidin kaunokirjallisen alter egon Marleena Louhikon tarinasta. Sekä äiti että poika turvautuvat tarinaan, kun todellisuuden kohtaaminen on liian vaikeaa.

Teoksesta ei selviä, onko äidinkin osuus osa Jessen elämäkertayökkäilyä vai kirjoittaako poika tarinansa äidin kertoman väliin. Fiktiivinen Marleena Louhikko on äidille tapa käsitellä omia traumoja. Sen sijaan kirjailijasta kertovien lehtijuttujen ja elämäkerrallisen fiktion välineinä toimivat todelliset ihmiset, muiden muassa Jesse:

”Yksi huippukohdista oli saavutettu kirjallisuudenopiskelijoiden pikkujouluissa, kun ainejärjestön humalainen tiedotusvastaava kysyi minulta miltä tuntui olla kirjallisuuden henkilö.”

 

Aiheena tämä tuo kaikuina mieleen paitsi Henrik Tikkasen kaunokirjallisen elämäkertasarjan (1975–1982) ympärillä käydyn keskustelun, myös Juha Itkosen autofiktion oikeuksia pohtivan teoksen Seitsemäntoista (2010).

Turhankin tuttuun tuumailuun Ritvanen tuo lisämakua asettamalla fiktiivisten hahmojen keskelle todellisia henkilöitä, kuten muusikoita ja kriitikoita. Harmittomat viitteet vihjaavat, että toisin kuin roskalehdet, fiktio voi melko estottomasti kertoa todellisista henkilöistä ihan mitä vain.

 

Teoksessa vilahtelee samoja aiheita ja teemoja kuin Juha Itkosen vastailmestyneessä Palatkaa perhosissa. Myös Ritvasen teoksessa päähenkilö, Jesse, ajautuu umpikujaan musiikkikirjaprojektinsa kanssa. Samoin musiikki esiintyy tunteiden temmellyskenttänä ja lehtijutut oikovat mutkikkaita tosiasioita. Rakkaus on suurta ja tuhoisaa.

Ritvanen onnistuu teemoissa Itkosta monisäikeisemmin välittämään suurinta niistä, rakkautta, ujuttamalla kuvaukseen ironiaa ja sivustakatsojan surullista realismia. Rakastumisen huuma on paitsi ainutkertaista myös universaalia ja ohimenevää. Intohimoinen rakkaus näyttäytyy pahimmillaan täytenä sekoiluna ja mustasukkaisuus on keitos, jossa hämmennetään lapsuudesta kumpuavaa menettämisen pelkoa ja kuvitelmia kyvystä hallita toista.

 

 

Heidi Heinonen