Haruki Murakami: Pimeän jälkeen. Suom. Antti Valkama. Tammi 2020

Julkaistu Kalevassa 18.1.2021 ja Lapin Kansassa 11.2.2021

 

 

 

Tokion yön sysimusta sisäänkäynti

 

Haruki Murakamin romaanissa yö on kynnys tavanomaisen ja arvoituksellisen välillä

 

 

 

Jos on tunnettu yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta kuvaavista romaaneista, on luontevaa kirjoittaa tapahtumille öiset olosuhteet. Japanin kirjallisuuden supertähden Haruki Murakamin vuonna 2004 ilmestynyt Pimeän jälkeen toimii ihailtavan hyvin suomennoksena.

Antti Valkama saa kiinni kerronnan omalaatuisesta tyylistä, kameran tavoin tapahtumia rekisteröivästä katseesta, jota kertoja kutsuu ”näkökulmaksi”.

 

Näkökulma on ottanut kollektiivisen luonteen, kohteita tarkastellaan monikon kautta. Jonkinlainen me-parvi liikkuu vaivattomasti ajasta ja paikasta toiseen, mutta kärsii myös kaikkitietävän kertojan kirouksesta: kameran lailla leijuvalla näkökulmalla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin.

 

Jos tuttuun tapaan vieraantuneisuutta, romaani käsittelee myös ja varsinkin rajoja, jotka erottavat niin fyysisesti kuin henkisestikin yksilöt toisistaan. Näkökulmien rajaamien maailmojen välillä on muureja ja kynnyksiä.

Kellaribändissä soittava, lakitieteitä opiskeleva Takahashi on aikeissa soittaa viimeistä kuukauttaan jazzia keskittyäkseen sen jälkeen vakavasti opintoihinsa: ”Sellaista on elämä. Sellaista on aikuistuminen.”

 

Takahashi tapaa yökahvilassa Marin, jonka tunnistaa valokuvamallina työskennelleen Erin pikkusiskoksi. Mari viettää yön kahvilassa lukien ja tupakoiden, Eri nukkuu – jo kolmatta kuukautta putkeen.

 

Samaan aikaan läheisessä tuntihotellissa – joka kenties on saanut nimensä Jean-Luc Godardin elokuvan, Alphavillen, mukaan – kiinalainen prostituoitu pahoinpidellään. Palveluun pettynyt pahoinpitelijä ja ehkä ironinen ”aikuistumisen” kuva on toimistossa yötä myöten työtä painava Shirakawa. Poissaolonsa hän selittää vaimolleen puhelimessa ”yöpalan haukkaamisena”.

 

Hotelli maailmojen välisenä rajatilana on tuttu Murakamin edellisestä teoksesta Tanssi tanssi tanssi (1988), joka sai suomennoksensa viime vuonna.

Pimeän jälkeen -romaanissa nukkuva Eri kokee kuitenkin kotonaan kaikkein mystisimmän aikamatkan, vailla virtalähdettä kuvaa lähettävän television ruudun taakse siirtymisen. Kertoja(t) huomaa tilan muistuttavan toimistoa, jossa Shirakawa työskenteli yön pimeinä tunteina.

 

Murakami ei juurikaan selittele. Lukija saa vapaasti tulkita tai sitten vain nauttia kuvista, joita verbaalinen kamera välittää.

Pari vihjettä Erin tietoisuutta kahlitsevan tilan luonteesta annetaan. Sen lisäksi, että se muistuttaa sikamaisesti käyttäytyvän Shirakawan toimistoa, se yhdistetään Alphavilleen: Takahashi arvelee, että Eri on ”Alphavillen kaltaisessa paikassa, ja kohtaa tarkoituksetonta väkivaltaa”.

Mari puolestaan kuvailee Godardin elokuvaa näin: ”Alphavillessä esimerkiksi itkevät ihmiset ilmiannetaan viranomaisille ja teloitetaan julkisesti”.

 

Godardin Alphaville, ”kuvitteellinen kaupunki lähitulevaisuudessa” on paikka, jossa syvät tunteet on kielletty – ”kaikki asiat ratkaistaan matemaattisin lausekkein, keskitetysti”.

Yhtä viileästi aikuistumista toteuttava Takahashi lähestyy karuja lapsuusmuistojaan: ”Jos ohjelmisto edes kerran pääsee sillä lailla korruptoitumaan, niin sitä ei näköjään voi enää vaihtaa uuteen.”

 

 

Heidi Heinonen