Henni Kitti: Majakka (työnimi). S&S 2024
Kritiikki julkaistu Kalevassa 18.12.2024
Tarina varoittaa uskomasta tarinoita
Isä Håkonin sinne tänne siittämä sisarusparvi kokoontuu majakkasaarelle, joka voi olla Korppoon Utössä, mutta yhtä hyvin se voi olla Norjan Skomværissakin. On vuosi 13 820 002 015 (jälkeen maailmankaikkeuden synnyttäneen alkuräjähdyksen).
Pellolaislähtöisen kirjailija ja kuvataiteilija Henni Kitin Majakka (työnimi) on aivan muuta kuin oli hänen vuonna 2014 ilmestynyt esikoisteoksensa Elävän näköiset, vaikka siitä tuttu lemmenpari, Santeri ja Anders, on mukana tässä uusimmassakin.
Hyvin toteutettu, mutta kerrontaratkaisultaan melko perinteinen sukupolviromaani on vaihtunut kokeilevaan rakenteeseen, jossa majakkalaisten keskinäistä vuorovaikutusta halkoo yksityiskohtaiset tietoiskut mitä yllättävimmistä aiheista aina komediaopista avaruustutkimukseen saakka.
Tämä ei ole totta, romaani muistuttaa alkusanoissaan ja varoittelee pitkin matkaa tarinoiden kyvystä manipuloida. Keskeisin henkilöhahmo, kirjallisuudentutkija Ylva pohtii, että tarinat vetoavat samoihin tunteisiin kuin narsistit: pelkoon ja sääliin.
Sisarusparvi löytää itsestään ja toisistaan autismin piirteitä. Yksityiskohtaista tietoa tulviva teos ehkä peilaa heidän kaltaistensa todellisuutta.
Pitkäksi aikaa teksti jää vellomaan tälle ajalle tyypilliseen diagnosoinnin nälkään. Håkon-isä on ilmiselvä psykopaatti, jonka uhreja kaikki majakkalaiset ovat. Mutta eivät sillä tavalla kuin Ylvan kohtaamat narsistiset ”elämäntapauhriutujat”, joilla ei ole oikeutta uhrikokemuksiinsa, koska heidän tarinansa ovat vaarallisesti manipuloivia.
Ylva harrastaa kyllä kriittistä itsetutkiskelua, mutta ei tunnu pääsevän eroon sokeista pisteistään, vaan yhteistuumin muiden kanssa heijastaa pahan aina itsensä ulkopuolelle. Asperger- ja narsismi-diagnooseja saavat todelliset tieteilijät ja taiteilijat pelkkien teostensakin perusteella.
Ihminen on epätarkka mittausväline, toteaa kuvataiteilijana työskentelevä Risto-eno ja viiltää itseltään linssin silmästään nähdäkseen sinisen yhtä kauniina kuin Claude Monet kaihileikkauksen jälkeen.
Teoksessa rikotaan niin kutsuttu neljäs seinä: puhutellaan lukijaa sekä ollaan tietoisia omasta henkilöhahmoudesta ja romaanin asettamista ajallisista ja tilallisista rajoitteista. Välillä henkilöt kapinoivat karkaamalla rivien väliin tai marginaaliin ja harhauttavat ajattelemalla muuta kuin ilman kertojan tarkkailua ajattelisivat.
Hahmot ovat myös tietoisia siitä, että tiedon lähteen luotettavuus voi varsinkin terveysasioissa olla kuolemanvakava asia. Lukijan asemassa kysyn: Voinko luottaa teoksen sisältämään valtavaan tietomäärään? Mistä se on peräisin? Lähdeluetteloa ei ole kuin kuvien osalta.
Majakka leikittelee poikkeavilla typografisilla ratkaisuilla, jotka parhaimmillaan ovat hauskasti oivaltavia, kuten kohdassa jossa kahden teemallisesti yhtenevän tilanteen samanaikaisuus on ilmaistu sijoittamalla teksti rinnakkaisille palstoille.
Teos sisältää myös toteuttamansa poetiikan tulkintaohjeen. Ylva on tehnyt kandidaatintutkielmansa W. G. Sebaldin esseemäisestä romaanista, Saturnuksen renkaat (1995, suom. 2010): ”Kertoja ajautuu koko ajan asiasta toiseen, kuitenkin niin, että uusi aihe tuntuu syntyvän vanhan sisällä kuin luonnostaan.”
Esikuvansa tavoin Majakassa on mustavalkoisia kuvia, jotka kytkevät kuvitteellista dokumentteihin todellisuudesta. Myös Saturnuksen renkaat sisältää pitkiä tiedollisia osuuksia, joissa fiktio liukuu faktojen maailmaan.
Mutta miten suhtautua siihen, kun paljon faktatietoa sisältävä romaani varoittaa fiktion valheellisuudesta? Samalla tapaa kuin lauluun, joka kehottaa olemaan uskomatta lauluihin?
Plussaa: Typografinen leikki ja henkilöhahmojen tietoisuus omasta hahmoudestaan venyttävät hauskasti tarinaa metafiktion puolelle. Taiteen muisti ja teoksien kerrostuminen toistensa varaan on kiinnostavasti näkyvissä: Majakan intertekstinä toimii W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat, jonka intertekstinä toimii Jorge Luis Borgesin novelli Tlön, Uqbar, Orbis Tertius...
Miinusta: Teksti jää pitkäksi aikaa vellomaan tälle ajalle tyypilliseen diagnoosien arvailuun ja kompastelee asiaa koskeviin päätelmiinsä. Välillä vapaa assosiointi kääntyy kerronnan jaaritteluksi.
Heidi Heinonen