Jamaica Kincaid: Äitini omaelämäkerta. Suom. Kaijamari Sivill ja Helka Sivill. S&S 2025
Kritiikki julkaistu Kalevassa 18.2. ja Lapin Kansassa 22.2.2025.
Vailla omaa äitiä ja kieltä
Jamaica Kincaid on antigualais-amerikkalainen kirjialija, jonka nimi on ollut toistuvasti mukana kirjallisuuden Nobel-palkinnon veikkauksissa. Viime vuosina S&S on julkaissut Kincaidin 1980- ja 90-luvulla ilmestyneiden romaanien suomennoksia, joista kaksi on Kaijamari Sivillin ja Helka Sivillin, äidin ja tyttären, käsialaa.
Äiti ja tytär ovat keskiössä myös Kincaidin Äitini omaelämäkerrassa (1996, suom. 2025), jossa kertojana toimivan Xuelan äiti kuolee synnytyksen hetkellä ja tulee siten poissaolonsa kautta määrittämään kaikkea kasvavan tyttärensä elämässä. Romaanin alku tiivistää sen voimakkaaseen kuvaan:
”Äiti kuoli sillä hetkellä kun synnyin, ja siksi minun ja ikuisuuden välissä ei ole ollut mitään koko elinaikanani: selkääni on aina puhaltanut kalsea musta tuuli.”
Karibian Dominicaan sijoittuvassa romaanissa äiti on eräänlainen metafora kokonaiselle kukistettujen kulttuurille. Xuelan äiti oli karibi-intiaani, lannistettujen kansaa, ihmisiä joilta on viety kyky sanoittaa omia kokemuksia, kolonisoitu sielu:
”Kaikki meitä ympäröivä on epäilyttävää ja me kukistetut olemme kaiken sen mitta, mikä on epätodellista, mikä ei ole inhimillistä, mistä puuttuu rakkaus ja armo. Emme kykene tulkitsemaan kokemuksiamme, emme tiedä niiden totuutta.”
Sen sijaan Xuelan isä kuuluu voittajiin ja valloittajiin, siihen kansanosaan, joka ei kyseenlaista valtarakennelmia, vaan ottaa ne mielihyvin annettuina: ”[V]ankka tyytyväisyys siihen, kuka on, on tärkeimpiä työkaluja, joita tarvitaan muiden ihmisten rajojen rikkomiseen.”
Xuela ei halua olla kumpaakaan, ei voittaja eikä kukistettu. Kapinan väyläksi muotoutuu kovuus ja siekailematon seksuaalisuus. Xuela viettelee mielellään naimisissa olevia miehiä ja siten rikkoo niitä instituutioita, joihin hänen osattomuuteensa kätkeytyvät vallanrippeensä pystyvät.
Hän ihmettelee, miksi ihmeessä isä laittaa hänet kouluun, hän kun kuuluu niihin – naisiin ja köyhiin – joiden kohtalo on ennalta saneltu. Sellaisen kansanosan kouluttaminen on kai turhaa. Myöhemmin Xuela kuitenkin huomaa, miten mahdollisuus käydä koulua avartaa hänen maailmaansa.
Äidittömällä ei ole varaa haavoittuvuuteen. Kerronta heijastelee tyynine huomioineen Xuelan kovaa asennetta elämään. Isä luovuttaa hänet 15-vuotiaana liiketuttavalleen, joka haluaa osansa siitä seksuaalisuudesta, johon myös tyttären oma kiinnostus on herännyt. Tästä ja ei-toivottua raskautta seuraavasta abortista Xuela kertoo kivustaan nautiskellen kuin joku länsimaalainen ikäisensä mopopojan deittailusta ja bänksien aiheuttamasta tunnekuohusta. Se ei tarkoita, etteikö kerronnassa kulkisi kaiken aikaa mukana siihen punottu tuska.
Keskeinen teema on kielen ja määrittelyn valta. Saarella puhutaan useita eri kieliä ja ne heijastelevat puhujansa suhdetta kolonisoituun kulttuuriin.
Monin paikoin teos synnyttää yhtymäkohtia Lucyyn (1990, suom. 2023), jonka päähenkilön isoäiti on niin ikään karibi ja naisen seksuaalisuuden kuvaus kapinallisen rietasta. Ehkä näiden kahden romaanin päähenkilön hyvin samankaltainen rakentuminen häiritsee hieman, vaikka Kincaidin kerronnan tyyli jättääkin omaperäisyydessään lähtemättömän jäljen.
Teksti virtaa ihmisiä ja ympäristöä koskevasta tarkkanäköisestä havainnosta toiseen ja aika ajoin kasvaa kuin vaivihkaa vaikuttaviksi metaforiksi jostain aihettaan suuremmasta.
Heidi Heinonen