Julkaistu Kalevassa 25.8.2014

Joni Skftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Omaelämäkerrallinen romaani. WSOY 2014

 

 

Meren kuohujen muovaama

 

Omaelämäkerta paljastaa, miksi meri on niin tärkeä Joni Skiftesvikille

 

 

Mikä olisi dramaattisempi alku elämäkerralle kuin kuolema? Mittavan tuotannon kirjailijana ja käsikirjoittajana tehnyt Joni Skiftesvik (s. 1948) aloittaa omaelämäkertaromaaninsa vuodesta 2011, jolloin sekä hänen että vaimon, Hilkan, elämä on vaakalaudalla. Vaimo joutuu sydänsiirtoleikkaukseen, kirjailijan outojen kipujen syyksi paljastuu aortan repeämä.

Teoksen keskeisiä teemoja ovat elämä ja kuolema, elinpäivien mittaamaton kalleus. Alkua siivittävät sairaalassa makaavan Skiftesvikin mieleen assosioituvat kuolintapaukset. Kerronnan nykyhetki lomittuu elämänkulkua selittävien takaumien sekaan. Ja niissä elämä on sitkeää ja meri myrskyisä.

 

Meri Skiftesvikin koko tuotannolle leimallisena elementtinä on vahvasti läsnä tässäkin. Norjalainen isä saapuu meriltä ja katoaa merille, jättäen rannalle Haukiputaan Martinniemeen äidin synnyttämään pojan, jota kätilö ei halua isättömänä auttaa ulos. Sitten isä palaa ja vie perheensä Atlantin kuohujen ääreen, kunnes katoaa merille taas.

Merelle kirjailija menettää myös poikansa. Teos loppuu erittäin koskettavaan kuvaukseen Skiftesvikin purjehduksesta kohti poikansa saareksi nimeämää paikkaa. Koruttomana kuvauksena se resonoi komeasti elämää ja purjehdusta rinnastavien vertausten kanssa.

Ei siis ihme, että merenkulkusanasto on kirjailijalle luontainen kieli kertoa kaikesta muustakin elämään liittyvästä: ”Taas kerran huomasin puhuvani merellisillä termeillä. - - Kipu liikkuu kuin aallot, ne lähtevät vatsasta ja kulkevat käsiin asti.”

 

Skiftesvik kertoo lehtimiesvuosistaan, matkastaan toimitusharjoittelijasta julkaisujohtajaksi sekä jättäytymisestään vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1988.

Erityisen mielenkiintoista on tarinointi Kekkosen osakeomistuksista ja koskemattomuudesta Kainuun Sanomissa. Myös surkuhupaisa anekdootti Volvon johtajan löylykutsusta vahvistaa myyttiä, jonka mukaan (miehinen) valta istuu saunan lauteilla.

Aika ajoin kuvaus eri lehtien toimituksien todellisuudesta tai todellisilla nimillä kutsuttujen henkilöiden ominaisuuksista kalskahtaa ikävästi juoruilulta. Toisaalta hyvä elämäkerta vaatii kirjoittajaltaan rohkeutta rehellisyyteen – ja sitä Skiftesvikillä on.

 

Miehen omaelämäkerralle epätyypilliseen tapaan kerronnan keskiössä on kuitenkin uran sijasta perhe. Parasta teoksessa onkin, ettei se yritä olla perinteisen johdonmukainen, hyvän elämän topoksesta toiseen hyppelevä, omia saavutuksia alleviivaava esitys. Muistosta toiseen polveilevana ja elämän fragmentteja kuvaavana se piirtää esiin ihmisen, joka ei tärkeile.

Alaotsikko ”Elämänkuvia” on erittäin osuva. Useat kappaleet alkavat jostain selkeästä kuvasta, muistosta, josta kertoja lähtee assosioimaan siihen liittyvää tarinaa.

Tarkat, hetkittäin humoristisiksi kääntyvät dialogit vihjaavat fiktion, eli keksityn osuudesta kerronnassa ja tekevät tekstistä kaunokirjallisempaa.

 

Skiftesvik on niin taitava hetken kuvaaja, että välillä unohtaa lukevansa elämäkerrallista teosta. Esimerkiksi muisto Brasilian yössä ylitetystä ”kuoleman kentästä”, vaarallisia rikollisia kuhisevasta satama-alueesta on kerrottu niin intensiivisesti, että lukijakin jännittyy – vaikka lopputulos on toki selvillä.

Vavahduttavin jakso on Skiftesvikin pojan, Kimin, kuolemaa koskeva osuus. Siitä ei lukija selviä kuivin silmin. Traagisen tapahtuman kammottavaksi kontrastiksi asettuu kaunaisten julmuus surun keskellä.

Tarina ”taivaankorjaaja”-sanan synnystä on pakahduttava: ”Kim oli aivan vakava. – Tähdet ovat taivaan reikiä ja kun minä kasvan suureksi, minä panen ne tukkoon, ettei vesi sada rei'istä enää meidän niskaan. - - Minusta tulee taivaankorjaaja.”

 

 

Heidi Heinonen