Kritiikki 17.10.2023. Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023
Julkaistu Kalevassa 4.12.2023
Konfliktista toiseen kissan johdattamana
Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia kaksoisvalottaa kirjailijan samaan kuvaan menneiden sukupolvien kanssa.
Kritiikeissä avainromaanin (HS 27.9.) ja traumafiktion (TS 27.9.) lajimääritteitä saanut Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia on kirjailijan itsensäkin mukaan hänen henkilökohtaisin kirjansa. Se ammentaa Ketun omasta keskenmenosta, joka sai pohtimaan omaa roolia sukupolvien jatkumossa.
Romaanissa ”Kirjailija” kurottaa osana sukupolvien ketjua niin esiäitiinsä kuin menetettyyn lapseensakin: ”[M]ieleeni tulevat Edgar Allan Poen sanat: ´Rajat, jotka erottavat elämän kuolemasta, ovat parhaimmillaan varjoisia ja epämääräisiä. Kuka sanoo, missä yksi loppuu ja mistä toinen alkaa.´”
Romaanin nimi on mukaelma Franz Kafkan novellista Erään koiran tutkimuksia. Ketun teoksessa tietämisen reunaehtoja ei pohdi koira, vaan oikukkaaksi mielletty kissa, jonka olomuodon Kirkkauden Tietotoimiston Tutkimusosasto on valinnut yhdelle Fermentoidulle Sielulleen.
Teokseen maagisen realismin ulottuvuuden tuova kissa symboloi paitsi kirjailijuutta (”Ehkä kissa on minun kova ytimeni, joka jaksaa kertoa ja tutkia kuinka minut on pistetty lakoon”), myös häilyväistä rajaa ihmisen ja eläimen välillä.
Ihminen lisääntymistarpeineen rinnastetaan useassa kohdassa eläimiin: Kirjailija halveksuu tavan piipertäjien pyrintöjä ja vertaa synnyttäneitä naisia lypsykoneisiin.
Toki näin rajua näkemystä ristivalotetaan. Lääkärin tyttäreksi syntynyt Kirjailija kytkeytyy osaksi sukupolvia omien lapsihaaveidensa kautta ja alkaa ymmärtää huutolaiseksi päätyneen isoäidin äidin, Eevan, todellisuutta sisällissodan ja toisen maailmansodan aikana.
Muistojen ja tarinoiden avulla menneisyys ja nykyhetki asettuvat päällekkäin kuin kaksoisvalottuneessa kuvassa, jonka todellisuuksien välillä kissa operoi.
Ensin Kirjailija matkaa fyysisesti itärajalle esivanhempiensa Eevan ja Mahten aikoinaan asuttamaan Saareen, sitten välitilojen, kuten psykoosin aiheuttamien harhojen kautta lopulta tarinatodellisuuteen:
”Sanat vilvoittavat mielen routaista tundraa kuin kauan rukoiltu lämmin sade, ja versot sikiävät, kukat puhkeavat pimeyteen, jonne jostain on revennyt valo. Ja mie kirjoitan, kirjoitan kuin lemmonperkele ja nautin siitä.”
Kissa on myös Kirjailijan kriitikko, joka sivaltaa tätä sokeudesta etuoikeutetulle asemalleen – mutta toki kohdettaan kohottaen: ”– Kuulostaa kostokirjalta. - - Kirjailija jää miettimään. Se, että tässä maailman ajassa hyvin toimeentulevaa, kansainvälistä menestyskirjailijaa on kiusannut, ei käy kirjan aiheeksi. Ei se, että mies on pistänyt tämän lentämään kakkosluokassa kun itse leveilee ykkösessä shampanjalasi kourassa.”
Omakohtaisten romaanien tapaan kirjailija ei ole ainoa, joka riuhtaistaan todellisuudesta keskelle fiktion omaehtoista maailmaa. Erittäin negatiivisesti ja hyvin tunnistettavasti kuvaillaan kustantamon ”Isopomoa”, jonka kanssa Kirjailijalla on ollut suhde, sekä ”Porvarin poikaa”, josta Kirjailija vastahakoisesti kirjoittaa haukkuja niittävän elämäkerran. Kirjan epäonnistumisesta hän syyttää kustantamoa, jonka väittää tahallaan sabotoineen hänen teostaan.
Lisäksi juopoksi Runoilijaksi tituleeratulla entisellä miesystävällä on mahdollisesti myös esikuva todellisuudessa. Onko siis lupa odottaa kirjallista dialogia Tikkasten reseptillä, jos vähintään kaksikolmasosaa karikatyyreista ovat hyvin taitavia sanankäyttäjiä hekin?
Tietenkin Kettu on julkisesti ilmoittanut, etteivät tapahtumat ja henkilöt vastaa ”yksi yhteen” todellisuutta ja että hän on halunnut vain kuvata ”yleisellä tasolla valtaa ja parisuhteen kontrollia” (HS 27.9.).
Kriitikolle jää siis jälleen kerran mahdollisuus joko leikkiä autofiktiivisessa kuurupiilossa mukana tai selventää lukijoille, keihin vihjailuilla mahdollisesti viitataan. Tällaiset intiimin leyhähdykset saavat kirjallisuuden kentän näyttämään tunkkaisen sisäpiirin pyörimiseltä, joka on entistä helpompi kuitata eliitin luksukseksi.
Itseä jäivät häiritsemään lähinnä tämänkaltaiset ristiriitaisuudet: Miksi hyvin toimeentuleva menestyskirjailija ei itse maksa lentojaan ykkösluokassa? Miksi tässä kirjabisnestä jo valmiiksi kurittavassa ajassa kukaan pomo tärvelisi tahallaan kustantamonsa tuotteen, edes kostomielessä?
Kettu taitaa ilmaisuvoimaisen sanankäytön: henkilön aikakausi, sosioekonominen tausta ja maantieteellinen alue lavastetaan taitavasti muun muassa vanhaa sanastoa käyttäen. Tässä teoksessa etualalle nousevat kuitenkin seikat, jotka jättävät alkusanoille ”kellä sana, sillä valta” ikävän kaiun.
Plussaa: Katja Kettu taitaa ilmaisuvoimaisen sanankäytön: henkilön aikakausi, sosioekonominen tausta ja maantieteellinen alue lavastetaan taitavasti muun muassa vanhaa sanastoa käyttäen.
Miinusta: Joidenkin henkilöiden kytkeytyminen niin tunnistettavasti todellisuuteen jättää alkusanoille ”kellä sana, sillä valta” ikävän kaiun. Sinänsä koskettava tarina alkaa vaikuttaa kostokirjallisuudelta.
Heidi Heinonen