Kauko Röyhkä: Lapinpoika. Like 2016

Julkaistu Kalevassa 3.8.2016

 

 

Vetovoiman epäoikeudenmukaiset lait

 

 

Rock n' roll ihailee nuoruutta, kiihkeyttä, kuumia naisia ja kestäviä miehiä. Niin tekee Kauko Röyhkän romaanitkin, joiden taitavin lause on kuin säe suomirokkia. Tosin tällä kertaa, Lapinpojassa, rokkari on vain sivuosassa ja hänkin vaihtaa lopulta bändin päivätyöhön. Tuttu ja toistuva, röyhkämäinen mielenmaisema on muutenkin hieman pehmentynyt.

 

Eletään 1970-lukua. Eetun bändin kylkiäisenä kiertävä tyttökolmikko päätyy pohjoiseen kylään, jossa lapinpoika, Simppa, lumoutuu yhdestä heistä, siitä kauneimmasta, Sonjasta. Pian välitön ja kokematon mies tulee nykäistyksi etelän sotkuisiin parisuhdepeleihin sen verran tiukasti, että ajautuu etsimään Sonjaa Helsinkiin.

Sattumukset kuitenkin muovailevat tilanteet sellaisiksi, että Simppa huomaa seurustelevansa, vakiintuvansa, perustavansa perheen Sonjan arkisemman näköisen ystävän, Minnan kanssa.

 

Röyhkän kirjoissa kiinnostavimmat ihmiset ovat aina fyysisesti kauniita. Ulkoinen ratkaisee, koska ulkoisesta ei voi erehtyä. Sisin ei näy, joten se joko näytetään tai näytellään – Röyhkän kuvaamana lähinnä näytellään.

Tavalliset tallukat ovat ankeita ja koomisia yrityksessään kieltää sen. Viehätysvoimaisten ei tarvitse yrittää mitään ja siksi heissä paistaa totuuden ja tarkoituksen ylimaallinen hehku.

Kuten Helsinki ja ”bönde”, myös sukupuolet ovat toistensa vastakohtia. Navat vetää yhteen niiden erimerkkisyys. Naisten ei kuulu ymmärtää politiikkaa tai kulttuuria. Tyttötrion kolmas, Essi, tekee niin, ja sitä ilmentävät androgyyni olemus ja leveät hartiat.

 

Röyhkä osaa kuvata nuoren rakkauden teerenpelejä uskottavan raadollisesti. Vetovoiman lait eivät perustu oikeudenmukaisuuteen, vaan alkukantaisiin vietteihin. Kuvaus kuitenkin pysyy puberteetissaan ja pyrkimyksessä kuvata kypsempää rakkautta kalskahtaa keinotekoisuus.

Kiihkeän halun kuvauksesta, provokatiivisista kuvista ja jopa dekkarimaisesta käänteestä huolimatta Lapinpoika jää melko valjuksi lukukokemukseksi. Näin teräväreunaiset karikatyyrit olisivat kaivanneet välilleen enemmän huumoria.

Toisaalta vaimonsa ystävän tiukasta takamuksesta alati haaveileva mies ja aina uutta suklaapatukkaa hamuava äitivaimo ovat jo kliseisyydessään niin koomisia, että huvittavat sellaisinaankin.

 

Heidi Heinonen