Kritiikki 3.11.2023. Lena Andersson: Silmäätekevät – salaliittoromaani. Suom. Sanna Manninen. Siltala 2023.
Julkaistu Kalevassa 3.1.2024 ja Lapin Kansassa 4.1.2024
Salaliittoromaani Olof Palmen murhasta
Lena Anderssonin fiktiivinen teos, Silmäätekevät – salaliittoromaani, Olof Palmen murhasta hämmentää. Onko kyseessä avainromaani, satiiri vai vakavasti otettava teoria Palmen surmaamiseen johtaneista syistä? Vai kokonaan uusi genre – salaliittoromaani?
Avainromaanin tapaan keskeisillä henkilöillä on muutettujen nimien takana todelliset vastineensa, joista lähes kaikki ovat jo edesmenneitä. Palmen lisäksi heitä ovat hänen vaimonsa, murhatutkimuksia johtanut poliisipäällikkö, toimittaja sekä muita sosiaalidemokraattien sisäpiiriin kuuluneita henkilöitä.
Romaanissa lähteenä toimiva hahmo väittää, että kaikki edellä mainitut olivat sekaantuneet joko murhaan tai siihen liittyvien tapahtumien peittelemiseen.
Satiirista kielii muun muassa leikki maantieteellisillä nimillä: teoksen todellisuudessa kaikki tapahtuu Thulessa, josta kertoja ilmoittaa käyttävänsä ”tekaistua nimeä” Ruotsi.
Piilomerkityksellistä lienee sekin, että kuoliniltanaan ”Carl Stjärne” ei ollutkaan katsomassa Palmen tapaan komediaa nimeltä Mozartin veljekset, vaan Yksi lensi yli käenpesän, jonka ”allegorinen kertomus kuvasi autoritaarisen yhteiskunnan kansalaisiinsa kohdistamaa nujertamista”.
Silmäätekevät voisi siis olla satiiri paitsi fiktion ja todellisuuden myös ideologian ja todellisuuden suhteesta. Fiktion tavoin ideologia muovaa todellisuutta ja näyttäytyy usein salaliittona sitä kannattamattomien silmissä.
Vakavasti otettavan salaliittoteorian puolesta puhuu se, että kirjailijana ja kulttuurijournalistina työskentelevä Andersson on pitkään tutkinut Palmen murhaa ja kommentoinut sitä usein julkisuudessa.
Oli miten oli, asiaan vihkiytymättömälle suomalaiselle romaanilla voi olla hyvin vähän tarjottavaa, koska tapahtumista on niin kauan ja nimet muutettu. Tarina perustuu pitkälti salaliittoteorioista ”lempeän ivallista” reportaasia laativan toimittajan ja salaliittoteoreetikon polveilevaan dialogiin, jota halkovat teoreetikon kertomukset tapahtumien kulusta.
Näin kirja tuo esille myös viime aikoina suosituksi tulleen tarinallisen tietokirjan ongelmia:
”´Miten sinä ylipäätään tiedät kaikki asiat jotka kerrot? Ette ole mitenkään voineet nauhoittaa näiden ihmisten joka ikistä keskustelua, ja vaikka olisittekin, ette ole voineet salakuunnella heidän ajatuksiaan ja tunteitaan. Silti sinä kerrot, mitä he ajattelivat ja tunsivat.´”
Romaanissa Carl Stjärnen uudistusmielistä Neuvostoliittoa syleilevää idealismia ympäröi puolueen opportunistit, joille niin on jos siltä näyttää ja jotka kykenevät ”säännöstelemään hengitystään moraalisesti harmaiden vyöhykkeiden vähähappisessa ilmassa.” Heille Stjärnen haaveet Ruotsin sosiaalidemokratiasta Neuvostoliiton ideologisena airuena näyttäytyvät uhkakuvina puolueen tuhosta ja aiheuttavat tarpeen siirtää Stjärne sivuun.
Virallinen narratiivi höyrähtäneistä salaliittoteoreetikoista vaientaa toimittajan mieleen nousevat epäilyt omituisista yksityiskohdista: ”Artikkeli oli vain yksi monista journalistisista pelastustoimista sellaisten henkilöiden ja lausuntojen tuomitsemiseksi, jotka väittivät yhteiskunnastamme painokelvottomia asioita.”
Heidi Heinonen