Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Suom. Petri Stenman. Like 2021
Julkaistu Kalevassa 8.3.2021
Ohjakset löysinä, ruumis rentona
Autofiktion jättiläisen, Karl Ove Knausgårdin, entisen vaimon Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi sijoittuu pitkälti samoihin vuosiin kuin miehensä vuodenaikasarja.
Karl Oven syntyvälle lapselleen omistamat vuodenajat alkavat Syksystä vuonna 2013 ja päättyvät Kesään 2016. Lindan romaanin nyt-hetki on vuosissa 2013-2017, jolloin hän joutui useita kertoja psykiatriseen sairaalaan.
Vaikka parin kirjallisessa yhteiselossa on aistittavissa samat jännitteet kuin avioriitansa eeppisiin mittasuhteisiin vieneillä kirjailijapariskunnilla, on molempien kuvaus toisistaan varovaista ja kunnioittavaa. Jos katkeruutta on, sen kylkiäisenä esiintyy itsekritiikki.
Karl Ovesta on siis turha odottaa tämän tarinan pahista; Linda selittää särkymisensä aivan muilla syillä. Selväksi käy, että Lindan hauraus on seurausta epävakaasta lapsuudesta, bipolaarinen mielialahäiriö perintö edesmenneeltä isältä.
Sairaus on uuvuttavaa aaltoilua kaikkivoipaisesta mitättömäksi, minkä analogiaksi asettuu Lindan sähköhoidon jälkeinen pupillien eriparisuus: toinen, laajentunut, on auki valolle, toinen myötäilee pienuudessaan pimeyttä.
Linda suhtautuu saamaansa sähköhoitoon negatiivisesti. Hän kutsuu hoitoyksikköä ”tehtaaksi”, jossa pyritään ”tuloksiin”. Sähkövirtaa saavien aivojen vertaaminen tietokoneen uudelleenkäynnistämiseen saa kipakan vastaväitteen:
”Mitä tapahtuu, jos on unohtanut tallentaa tiedot, minä sanoin lähinnä hämmentääkseni häntä, ja hän myönsi että hoidolla oli kyllä sivuvaikutuksensa, kuten muistihäiriöt, mutta useimmat muistot palaavat.”
Muistot ovat kirjailijan raakamateriaalia. Niistä, säilyneistä, Linda ammentaa aineksensa tähänkin kirjaan: osastolta poiketaan niin nuoruuteen kuin äitiyteenkin.
Linda itse vertaa sähköhoidosta heräämistä syntymiseen. Hän havahtuu omaan huutoonsa, tulee tietoiseksi avuttomuudestaan mutta myös siitä, että kasvattajaa aikuiselle vastasyntyneelle ei ole:
”Ketkä aikoivat opettaa sinut elämään elämää, joka sinulle oli annettu? Vastaus: ei kukaan. Kukaan ei opettaisi sinua.”
Syntyy vaikutelma, että Lindan kyky luopua kontrollista on osa hänen kirjoittamisensa vaivattomuutta. Lapsena hän rakasti ratsastamisessa hetkeä, kun hevonen lähti laukkaamaan tai pillastui. Ohjakset löysinä, ruumis rentona hän luovuttaa oman päätösvaltansa toiselle myös pakkohoidossa.
Samaa ihailtavaa kontrollista luopumisen tyyneyttä on rohkeudessa tuoda jotain näin henkilökohtaista ja haavoittavaa julkisuuteen: antaa mielen järkkymiselle kasvot ja tarina.
Linda Boström Knausgård on parhaimmillaan liukuessaan hämäävän vaivattomasti muistikuvasta johonkin yllättävään mielleyhtymään. Liikuttavan paljon on samaa hänen ja Karl Oven tavassa nähdä maailma:
”Sinä tunsit minut niin hyvin, että tiesit vain muutaman sivun jälkeen mihin minä pyrin, ja pystyit heittämään ilmaan sanan, jonka tiesit olevan minulle tärkeä, jos jäin joskus polkemaan paikalleni.”
Heidi Heinonen