Miki Liukkonen: Vierastila. WSOY 2023
Julkaistu Kalevassa 18.9.2023 ja Lapin Kansassa 19.9.2023
Nukkemestari kohtaa marionettinsa
Miki Liukkonen kirjoitti viimeiseen romaaniinsa mukaan itseään muistuttavan kirjailijan.
Vierastila: puhelimen toiminto, jossa puhelimella voi soittaa mutta sen sisältöön ei pääse käsiksi. Näin kustannustoimittaja Samuli Knuuti kuvailee loppusanoissaan Miki Liukkosen (1989 - 2023) viimeiseksi jääneen romaanin nimen alkuperää. Vieraassa tilassa teos sai myös alkunsa ja loppunsa, Knuutin mukaan Auroran sairaalassa.
Miki Liukkonen menehtyi heinäkuussa, mutta ehti saada romaaninsa valmiiksi ennen sitä. Harvinaisesta kustannustoimittajan avautumisesta käy ilmi, että sen kivulias syntyminen vaati tiivistä yhteistyötä: Knuutin ehdotuksesta kertoja-kirjailijan hahmo on pitkälti omaelämäkerrallinen. Teoksessa on myös Liukkosen kirjoittamia irrallisia lauseita, joita Knuuti Mikin pyynnöstä sijoitti valitsemiinsa paikkoihin.
Liukkoselle muotoutui tunnistettava tyyli käsitellä tiettyjä teemoja, mikä toistui läpi tuotannon. Niinpä myös Vierastilassa henkilöhahmoilla on vieraannuttavat ja tuotemerkeillä ironiset nimet. Kerronta vaeltelee mielleyhtymien sekasortoisella asemakaavalla, jossa tragikoomiseen eksistenssiin tuomitut ihmiset harhailevat enemmän tai vähemmän sekaisin. Kunkin piiloon jäävän henkilöhistorian vuoksi kommunikointi perustuu aina väärinkäsityksille. Aistiyliherkälle se tarkoittaa kaoottista viestintää viidellä eri kanavalla yhtä aikaa.
Vierastilan tyyli on juonen absurdiudesta huolimatta edellisiä teoksia jopa helpommin omaksuttava ja osoittaa sen, että Liukkonen osasi kirjoittaa syvällisestä viihteellisesti ja traagisesta koomisesti.
Vierastilassa kahden eri tason toimijan kohtalot ja mietteet risteilevät toisiaan sivuten, kunnes lopulta kohtaavat – tai sulautuvat toisiinsa – salaseuran salonkihuoneessa. Minäkertoja on aluksi muille hahmoille hyvinkin näkymätön, pelkkä ”häivähdys silmäkulmassa”, mutta alkaa tarinan edetessä osallistua tapahtumiin aina vain aktiivisemmin ja lopulta tulee esille kokonaan. Kertoja on kirjailija ja Liukkosen jonkinlainen ironinen omakuva, joka kipuilee luovuutensa tyrehtymisen äärellä ja haukkuu turhautumistaan paitsi omat kirjat myös toiset kirjailijat.
Vierastilassa kertoja-kirjailija on kehittänyt pakkomielteen Ren Dawn -nimisestä miehestä, jota pyrkii tarkkailemaan kaikin mahdollisin keinoin, salakuvaamalla, kätkemällä mikrofoneja miehen asuntoon ja värväämällä muita hahmoja miestä varjostamaan. Ren on ammatiltaan 33-vuotias ”keksijä”, jonka toistaiseksi ainoa keksintö on hänen ammatti-identiteettinsä.
Kertoja ja Ren muistuttavat monin tavoin toisiaan, havaintoja myöten: molemmat suhtautuvat skeptisesti kommunikaation onnistumiseen ja totuuden saavutettavuuteen, potevat kohtaamattomuuden aiheuttamaa yksinäisyyttä sekä ahdistusta aistiyliherkkyyden vuoksi. Mutta vertaisia he eivät ole: kertoja-kirjailija rinnastaa itsensä nukkemestariin ja muut hahmot marionetteihin, joskin ajautuu toistuvasti epäilemään, onko kuvio sittenkään hänen hallussaan vai hän itsekin tarkkailun kohde.
Vallastaan huolimatta kirjailijan osa on nököttää yksin kotona tietokonetta tuijottaen sillä aikaa, kun henkilöhahmot bilettävät ja käyvät treffeillä.
Monikerroksinen vakoilukeikka Cancúniin on kuin lopunajan Mondon matkakertomus: ”Mitä muuta ihmiset täällä voisivat tehdä? Kaikki haisi härskille voille, sokeriselle alkoholille, pistävälle hielle… Tai uima-altaiden kloorille. Uima-altaiden reunalla norppamaisesti löhöäville turisteille, jotka läiskivät majoneesimaista aurinkorasvaa läskeilleen niin että lotisi.”
Myös kertoja-kirjailija on päässyt mukaan: Meksikon pätsissä hän on rappiolla kuin himonsa hukannut Henry Chinaski. Nihilismissään ja ihmisvihassaan kirjailijahahmo tuo mieleen myös Michel Houellebecqin. Varsinainen esikuva Liukkoselle oli kuitenkin David Foster Wallace, ja se näkyy Vierastilassakin muun muassa narkkariporukan surrealistisen todellisuuden kuvauksena.
Edeltävistä teoksista poiketen juoni on melko selkeä ja henkilögalleria ryhmäkuvaan mahdutettavissa, mutta edelleen kieli ampaisee jokseenkin epätasaisen tarinan edelle: Liukkoseen verrattavaa verbaaliniekkaa ei ollut toista. Kaikki kirjallisuutta vähänkin rakastavat tulevat kaipaamaan hänen omaperäistä tapaansa ahtaa, usein mustaa, huumoria yllättävistä kuvista kumpuaviin metaforiin ja synnyttää niistä todellisuutta, joka on äkkiväärä, hulvattoman hauska ja traaginen. Ja siksi tai silti niin tunnistettava.
Merkittävä tuotanto: Miki Liukkonen ehti lyhyen elämänsä aikana luoda vaikuttavan tuotannon, josta O oli Finlandia-palkintotehdokkaana 2017. Itse hän piti uransa huipennuksena 2021 ilmestynyttä Elämä: esipuhe -romaania, joka oli ehdolla Botnia- ja Tulenkantaja-palkintojen saajaksi. Liukkonen voitti 2009 J. H. Erkon kirjoituskilpailun.
Tunnistettava tyyli: Miki Liukkonen tullaan muistamaan kunnianhimoisesta maksimalistisesta romaanikerronnasta, jossa neurooseilla ja ylivirittäytyneillä aistihavainnoilla kuormitettu ihminen luovii todellisuudessa, joka on ahdettu täyteen informaatiota ja eksyttäviä mielleyhtymiä. Henkilögalleria on laaja ja hahmot tragikoomisia. Liukkonen hyödynsi myös metafiktiivisyyttä ja kokeellisuutta romaaneissaan.
Heidi Heinonen