Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Atena 2018
Julkaistu Kalevassa 28.1.2019
Lähiököyhyys on kauneuden puutetta
Noora Vallinkosken esikoisromaani turkulaislähiöstä on saanut poikkeuksellista huomiota, kun useat asukkaat ovat olleet tunnistavinaan itsensä kirjasta ja tehneet poliisille tutkintapyynnön. Romaanin kuvaama Perno on tunnettu työttömien ja maksuhäiriöiden määrästään.
Perno Mega City on tarina 80-luvun alun tienoilla syntyneen Hannan lapsuudesta. Minämuodossa tarinaansa kertova päähenkilö on menehtyä jo ennen syntymäänsä, kun äiti on ajautumassa itsemurhaan:
”Tämä ei ollut muisto, ei voinut olla. Silti olin elänyt tätä päivää koko elämäni, tätä ja niitä, jotka seurasivat ja joita olin vielä liian kehittymätön painamaan mieleeni.”
Hannan vanhemmat pyrkivät kunnollisuuteen, molemmat käyvät töissä. Mutta se mistä pitää ja on pitänyt selviytyä ei näy bonuksina tai palkan lisinä vaan häpeänä ja musertavina takaiskuina. Isä sairastuu syöpään ja äidin mielenterveys horjuu. Lama korvaa toivon pelolla ja mielenrauhan opiaateilla.
Hannan ja muiden sisarusten kasvulle tai tunteille ei ole tilaa. Rajoja ei kunnioiteta, mikä konkretisoituu äidin vessavierailuissa. Huolimatta siitä, kuinka yksityinen tai lukittu tila on kyseessä, se ei onnistu sulkemaan äitiä ulkopuolelle. Jo päiväkoti-ikäisenä Hanna ymmärtää olevansa lähinnä kuluerä.
Isää suojelee ”normaali lapsuus”, äiti on musertavien muistojensa vanki. Apatia ja näköalattomuus synnyttävät impulsiivisuutta ja epäjärjestystä. Pelkkä väri voi muiston kautta herättää helvetin henkiin.
Hanna näkee äitinsä sosiaalisten roolien takaa ja tuntee vanhempiensa kivun. Vanhemmilleen ja koko ympäröivälle yhteiskunnalle hän kokee itse olevansa näkymätön.
Teoksen tyyli tukee ansiokkaasti tarinaa: kerronta on eleetöntä, harvaan asetellut metaforat ammentavat karuista kuvista. Köyhyys on pienissä eroissa ja kauneuden puutetta. Se on Irwin Goodmania, moneen kertaan maalattuja pinnatuoleja, räikeitä värejä ja rappuralliin rikottuja kossupulloja.
Köyhyys on materiaalista niukkuutta, mutta se on myös identiteetti, joka määrittää kaikkea: muistoja, omanarvontuntoa, kieltä ja kauneuden kokemusta.
Köyhyys on myös esitys. Vihoviimeinen keino ”ansaita” elantonsa on esittää köyhää:
”Sosiaalitoimistossa piti esittää kurjaa ja kerjätä, että kelpasi. Tuijottaa lattiaa tai pään ohi korkkitaululle, jossa luki sääntöjä.”
Hannalle kieli näyttäytyy väylänä ulos lähiöhelvetistä. Samastuminen päiväkodilla vierailleeseen taiteilijaan antaa ensisysäyksen. Hanna haaveilee kielestä, joka antaisi hänen kaltaisilleen maailman.
”Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurta kuin sanat.”
Heidi Heinonen