Julkaistu Kalevassa 16.12.2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013

 

 

Kauhua kirjallisuusbuffetissa

 

 

Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksia on kuvattu käsitteillä reaalifantasia ja uuskumma. Ne viittaavat Jääskeläisen ennakkoluulottomaan tyyliin ylittää genrerajoja ja tuoda fantasiaelementtejä realistiseen kerrontaan. Tässä mielessä Sielut kulkevat sateessa on tunnistettavasti Jääskeläistä.

Teos kertoo jyväskyläläisestä Judit Huuskosta, jonka tasapaksu elämä menee mutkalle, kun hän avioeron jälkeen muuttaa uuden työn perässä Helsinkiin.

Hyväpalkkainen toimi kotisairaanhoitofirman työntekijänä sisältää myös sielullisia toimenpiteitä, jotka eivät Juditin agnostikon etiikkaan sovi saumattomasti. Henkistymistä tavoitellaan oudolla Persinger-sähkötuolilla, joka lopulta konkreettisesti irrottaa sielun ruumiista.

Toisaalta Luojan löytyminen toisi lohtua tilanteeseen, jossa Juditin rakkaalla kummipojalla ei ole enää paljonkaan elinaikaa. Tunnetun ateistijärjestön johtajan, Leo Moreaun liittyminen Persinger-hoidokkeihin lisää vain Juditin kuohuja – niin elämänkatsomuksellisia kuin tunteellisiakin.

Kaikkialla kaiken aikaa sataa, ja sateessa vaeltavat vapautuneet sielut eivät vaikuta niin jumalallisilta kuin firma antaa ymmärtää.

 

Teos alkaa trillerille tyypillistä jännitettä synnyttävällä, realistisella poljennolla. Pian mukaan astuu kauhugotiikka ja loppu tuo mieleen Steven Hallin merkityksiä ahmivasta hirviöstä kertovan psykologisen trillerin, Haitekstin (2007).

Seremoniamestarina näissä lajien orgioissa toimii kertoja, joka sivuhuomautuksineen ja juoneen puuttumisineen on kaikkea muuta kuin Gustave Flaubertin näkymätön kertojaihanne – mitä myös kertoja ironisesti kommentoi.

Loppua kohti teos paisuukin varsinaiseksi klassikkokimaraksi tai intertekstuaaliseksi noutopöydäksi, josta keskelle tapahtumia noudetaan niin Huckleberry Finn kuin Karamazovin veljeksetkin.

Kerrontateknisistä estoista kirjailijaa ei siis todellakaan voi moittia. Kertoja nauttii luojan oikeuksistaan täysin siemauksin.

Mutta tässä enemmän on – liikaa. Sellaiset seikat, kuin että Moreau osoittautuu H. P. Lovecraftin lapsenlapseksi ja Lenin muinaiseksi perhetutuksi, tuovat tarinaan rönsyjä, joita seuratessa jännite laimenee. Lovecraftin syväläisiksi muuttuneet sielut eivät karmi toivotulla tavalla.

Samalla tapaa kuin televisiosarjassa True Blood alun kutkuttavien fantasiakehittelyjen jälkeen jatkuvasti kasvava erilaisten kummajaisten armeija alkaa puuduttaa.

Reaalifantasiassa saa ja pitääkin mennä estottomasti lokeroiden ulkopuolelle, mutta rajaus on silti tehtävä. Vaikka goottilaiseen estetiikkaan kuuluvat rönsyt, ovat tämän teoksen tarinakudelmat kasvaneet niin tukkoon, että juonen kulku hämärtyy.

 

 

Heidi Heinonen