Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Suom. Maria Lyytinen. WSOY 2024.
Julkaistu Kalevassa 5.6.2024
Satiirikko sohii sanansäilällä pimeää
Salman Rushdie on kiinnostavampi ja satiirisempi silloin, kun tarkentimessa on Rushdien itsensä sijasta muu maailma. Vuoden 2022 veitsi-iskusta kertova teos on järkyttävästä todellisuuspohjastaan huolimatta häiritsevän itsekeskeinen.
Isku oli järkyttävä, järjetön. Silti Salman Rushdie ajatteli: ”Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit”. Elokuussa 2022 oli kulunut 33 vuotta siitä, kun Iranin uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Khomeini oli langettanut kirjailijalle kuolemantuomion hänen satiirisen romaaninsa, Saatanallisten säkeiden, vuoksi. Rushdie joutui pelkäämään paitsi henkensä myös rohkeutensa puolesta: vaikuttaisiko vaino uskallukseen käyttää sananvapautta?
Juuri ennen hyökkääjän veitsi-iskua Rushdie oli valmistautumassa New Yorkin osavaltion Chautauquassa keskustelutilaisuuteen, jonka tarkoitus oli – ironista kyllä – käsitellä kirjailijoiden turvallisuuden lisäämistä. Vammat olivat vakavia, Rushdie hengenvaarassa. Hyökkääjä, josta Rushdie käyttää teoksessa etukirjainta A., puukotti kirjailijaa rintaan, käteen, kaulaan ja kasvoihin. Myös kirjailijan työvälineet olivat vaarassa tuhoutua kokonaan: oikea silmä sokeutui pysyvästi ja vasemmasta kädestä meni toimintakyky.
Mitään kunnon motiivia teolle ei löytynyt. Hyökkääjäksi paljastunut Hadi Matar ihaili islamilaista äärijärjestöä, mutta vaikutti ajautuneen tekoonsa yksin ja kertoi myöhemmin lukeneensa vain ”muutamia sivuja” Saatanallisista säkeistä.
Iskua käsittelevässä ”kirjallisessa dokumentissa” Rushdie tavoittaa tapahtuneen järjettömän väkivallan, josta toipuminen on ymmärrettävästi itseen keskittyvä projekti, mutta siihen se sitten jääkin. Yksityisestä ei kuljeta yleiseen vaan pikemminkin päinvastoin: Unet ja houreet muuttavat koko kulttuuriperinnön Rushdiesta kertovaksi saagaksi. Todellisuudesta tulee Rushdien romaaneista tuttua maagista realismia, jossa tapahtunutta edeltävät sattumukset ovat enteitä ja koko kulttuurivaranto henkilökohtaista.
Satiirikkona Rushdie tunnistaa tämän itsekin, mutta ei silti onnistu ohittamaan tahattoman ironian ansoja. Hän käy kuvitteellisia keskusteluja kuvitellun vahingoittajansa kanssa ja sanoo tälle näin:
”Tiedän, että ihmisestä voi luoda mielikuvaminän, joka ei muistuta alkuperäistä minää juuri lainkaan, mutta toinen minä alkaa tuntua uskottavalta, koska sen olemassaoloa toistellaan yhä uudestaan ja uudestaan - - Luulen, että olet tutustunut tähän toiseen minään, jota vastaan kohdistat vihamielisyytesi. Vastataksesi kysymykseesi, tiedän että en ole tuo toinen minä.”
Sitten Rushdie pilkkaa kuvitteellista hyökkääjää inceliksi ja Jersey boyksi, joka varmasti tykkää amerikkalaisesta jalkapallosta, Bon Jovista ja Queen Latifahista.
Väkivaltaan sortunut ei ole ansainnut ymmärrystä, mutta ehkä new jerseyläiset ja Bon Jovin fanit ovat. Rushdien määritekimara on täysin turha ja omiaan vain ylläpitämään sellaista vastakkainasettelua, josta ulkopuolisuuden tunteet kumpuavat.
Uskovaiset, siis kaikki, ei vain fundamentalistit, hän rinnastaa ajatusmaailmaltaan lapsiin. Sama mies, joka itse muuttuu lapsenkaltaiseksi höpöttelijäksi kuvatessaan 30 vuotta nuorempaa viidettä vaimoaan runoilija Eliza Griffithsiä, joka teoksessa paitsi sanoo myös ajattelee sellaisia asioita, joita umpirakastunut menetyskirjailija haluaa kuulla. Ihmeellinen enkeli-Eliza on kaikkea muuta kuin Rushdien aikaisemmin pyörittämät naiset, joita jopa hänen lapsensa ovat kirjailijan mukaan paheksuneet.
Miksi kutsutaankaan niitä, jotka keräilevät kauniita, Eliza runoilee ja Salman ihailee. Toisaalla hän muistelee, miten tukalan kuumassa Roomassa osti vaimolleen viuhkan (ja muistaa lisätä sulkumerkkien sisään myös Milanosta ostamansa käsilaukun).
Jos jotain universaalia teos onnistuu osoittamaan, on se se, että kaikki me pyrimme kontrolloimaan tarinaamme ja taistelemaan sitä kannattelevan maailmankuvan puolesta. Ja kuten Rushdie sen itse niin sattuvasti laittaa:
”Kielelläkin on terä. Sillä voi viiltää maailman auki ja paljastaa, mistä siinä on kyse, miten se pohjimmiltaan toimii, millaisia sen salaisuudet ja totuudet ovat. Sillä voi puhkoa väylän yhdestä todellisuudesta toiseen. Sillä voi paljastaa paskapuheet, avata ihmisten silmät, luoda kauneutta. Kieli oli minun veitseni.”
Plussaa: Kauniita huomioita taiteen merkityksestä. Salman Rushdie kirjoittaa, että taide on valveunta ja että mielikuvitus voi rakentaa sillan unen ja toden välisen kuilun yli sekä saada ymmärtämään todellisuutta uusin tavoin katsomalla sitä kuvitteellisen linssin läpi.
Miinusta: Junttien ja uskovaisten pilkka perustuu vähän väsähtäneeseen vastakkainasetteluun. Rakkauteen hurahtaneen satiirikon hempeät puheet oman rakkaan täydellisyydestä ovat pahimmillaan kiusallista luettavaa.
Heidi Heinonen