Tommi Kinnunen: Pintti. Kolmenpäivänromaani. WSOY 2018

Julkaistu Kalevassa 20.8.2018

 

 

Hienoin lasi tarvitsee pinttinsä

 

Tommi Kinnusen romaanissa ihmiselo on haurasta ja viiltävää kuin lasi

 

 

Tommi Kinnusen romaanin nimi Pintti ei viittaa tietynvetoiseen tilavuusmittaan, vaan lasijätteeseen, jota lisätään hienoimpaankin lasiin parantamaan laatua.

Nuutajärven lasikylää muistuttavan tehdasyhteisön laidalla seisoo ilman suota ja kuokkaa Jussi, valtava kivi sylissään, vyötäröä myöten joessa. Eletään kesää 1949, jälleenrakennuksen aikaa. Toistaiseksi vielä kaikkia tarvitaan, jopa vähämieliseksi leimattua Jussia, joka kyllä suoriutuu tehtävistään, kunhan ne ovat yksinkertaisia eivätkä rasita aisteja liikaa.

Romaani koostuu kolmen sisaruksen näkökulmasta. Myös kolmeen eri vuodenaikaan sijoittuvia päiviä on kolme. Jokaisen aluksi esitellään kolme lasin työstöön liittyvää termiä: mänki, posti ja koopa. Elämä näyttäytyy hauraana ja viiltävänä kuin lasi.

Jussin kesästä siirrytään traagisesti miehensä menettäneen Helmin talveen, jota seuraa huonon naisen stigman saaneen Railin syksy.

 

Lopotista (2016) tuttu sivullisuuden teema on tässäkin vahvasti läsnä. Jussin osa on olla kylän pinttiä, henkilö, johon muut voivat heijastaa oman olemassaolonsa kuonan: epäonnistumisen, alemmuuden, vanhan toistoon tuomitun pienen elonsa merkityksettömyyden.

Jussi on ikään kuin Dostojevskin Idiootti, poikkeavuudessaan yhteisön pilkan kohde, joka ruhtinas Myškinin tavoin sairastaa epilepsiaa. Molempien hyväntahtoisuutta pidetään hölmöytenä.

Jussi on lapseksi jäänyt aikuinen, joka heijaamalla tuudittaa itse itseään. Äidiltä perinnöksi on jäänyt Poltinahon punavankien leiriltä säilynyt pettuleipä ja muistutus: ”Että jos minä joskus meinaan sanoa jotakin, niin katton ensin tuota.”

Raili on sisaruksista se, joka ei voi jättää sanomatta tai tekemättä. Hän on perinyt isänsä äkkipikaisuuden ja äitinsä kapinahengen. Häpeä on hänelle lähinnä ulkopuolisten vaatima tunne.

Aikaankin Raili suhtautuu toisin kuin Helmi. Siinä missä Helmi haluaa muistella ja säilyttää, Raili hävittää ja hakeutua tulevaan. Raili uumoilee, että kuitenkin ne onnellisimmat elävät vain yhtä päivää kerrallaan. Sellaiset kuin Jussi.

 

Yhteisön nokkimisjärjestystä pohtiva Pintti on monella tapaa samaa jatkumoa Aki Ollikaisen miehistä maailmanjärjestystä melankolisesti tarkkailevan Mustan sadun (2015) kanssa. Lasin työstön kuvailuun liittyy samankaltainen kärsivällisyyden ihailu kuin Antti Hyryn Uuniin (2009).

Kiehtovasti Pintti sukeltaa vanhaan aikaan ja niveltää lasinvalmistuksen vaiheet sisarusten elämään vertautuvaksi analogiaksi. Hieman korostuneesti ja kliseisesti vastaavuus tosin asettuu elämän kuvaksi: On särkymistä, valuvikaa, heikompaa laatua ja hienointa kristallia. Taide estetisoi virheen.

Maaseutu syntyy eri kuvista kuin kaupunki: liiteriin piiloudutaan, vati täytetään ja vintille kiivetään. Myös sisarusten taustoja avaava muistelun kaltainen narratiivi luo verkkaisuutta kerrontaan.

Kirjakielisessä ilmaisussa erottuu, kun Helmi toistuvasti ”tönää” milloin mitäkin – lasta, työkalua ja verhoa.

Joka tapauksessa Kinnusen kerronnalla on aikaisemmista teoksista tuttu miellyttävä rytmi ja ajatus tarinan taustalla tuntuu, no, lasinkirkkaalta.

 

 

Heidi Heinonen