Zadie Smith: Swing Time.WSOY 2017

Julkaistu Kalevassa 12.5.2017

 

 

 

Eri jengien eri svengit

 

 

Zadie Smithin viides romaani Swing Time sukeltaa jälleen kerran Lontoon köyhemmän osan asemakaavaan. Se on edellistä teosta, Risteymiä (2013), perinteisempi muodoltaan: kertojana on nimettömäksi jäävä ”minä”, jonka koetun kautta tarina suodattuu.

 

Swing Time kertoo päähenkilön ja Traceyn ystävyydestä, kasvusta ja kohtaloista. Tracey, ”Shirley Templen tummempi versio” kuvataan huippulahjakkaaksi tanssijaksi. Itseään kertoja kuvaa ”hevosnaamaiseksi tytöksi”, jolle laulaminen on luontevampaa.

Jo seitsemänvuotiaana kertoja on hyvin tietoinen ihonväristä, sukupuolesta ja perheen sosioekonomisesta statuksesta sosiaalisen todellisuuden määrittäjinä. Hän tiedostaa erojen ja yhtäläisyyksien vaietut nyanssit: mitä merkitsevät isättömyys, tuilla eläminen, korut, pukeutumistyyli tai kotiolot.

Rohkeasti Smith tarttuu tabuihin ja pakottaa ne puhumaan. Kertoja ja Tracey kuuluvat samaan yhteiskuntaluokkaan sillä pienellä erolla, että kertojan äiti ahmii kotona ollessaan sivistystä eikä uhraudu lapsensa takia, toisin kuin Traceyn äiti, joka elää tyttärensä kautta.

”Äiti pysytteli aina erillään. Hän ei esimerkiksi alistunut naapurustossa vallitsevaan ”näyttämisen” kulttiin – intoon käyttää hohtavia tuulipukuja ja kimaltelevia rihkamakoruja - - ostaa lapselle viidenkympin lenkkarit tai maksella vuosikausia osamaksulla hankittua sohvaa - - Ihmiset eivät ole köyhiä siksi, että ovat tehneet huonoja valintoja, äiti usein sanoi, he tekevät huonoja valintoja siksi, että ovat köyhiä.”

Kertojan isä on työteliäs, vaimoaan palvova ja perheelleen omistautuva. Traceyn isä on läsnä vain fantasianomaisena tarinana Michael Jacksonin taustatanssijasta, jonka hahmon kanssa räikeässä ristiriidassa on se todellisuus, joka piipahtelee Traceyn kotona vastuuttoman vankilakundin muodossa.

 

Tyylilleen uskollisena Smith ei säästele kuvattaviaan. Päähenkilö näyttää, kuinka ontuen äidin poliittinen palo ja sivistyksen jano yhdistyvät lapsiperheen arkeen tai elannon hankkimiseen. Taiten sivelty ironian marinadi tuo kerrontaan kepeää hullunkurisuutta:

”Isä oli huolissaan jostain pikku askareesta: kuka oli imuroinut ja milloin - - Äiti puolestaan eksyi vastatessaan aivan muihin aiheisiin: vallankumoustietoisuuden tärkeyteen tai sukupuolisen rakkauden suhteelliseen merkityksettömyyteen kansan kamppailun rinnalla - - Feministi, joka oli ollut aina miesten elättämä - - ja joka jatkuvasti saarnasi minulle ”työn aateluudesta”, ei ollut tietääkseni koskaan ollut tuottavassa työssä.”

Siitä huolimatta kertojan elämää ohjaa äidin esimerkki elämänhallinnasta. ”Mitä lapsi äidiltään haluaa? Täydellistä alistumista”, kirjoittaa kertoja, mutta osoittaa Traceyn kohtalon avulla, ettei se välttämättä ole sitä, mitä lapsi tarvitsee.

Tyttöjen aikuistumista värittää mielikuvateollisuuden kasvu – todellisuus, jossa vaikutelmat, ”habitus”, tunteet ja tarinat ratkaisevat. Musiikissa nämä kaikki kohtaavat.

Päähenkilön kyky mukautua ja vaieta köyhyyttä koskevista perspektiivivirheistä (jotka ovat etuoikeutettujen ylellisyyttä) petaavat paikkaa mukavaan elämään. Sen sijaan Tracey ajautuu uhmassaan ulkopuolelle.

Yhtäkkiä kertoja on ystävänsä seinälle teipatun supertähden avustaja, kun taas Tracey joutuu vähä vähältä luopumaan omasta tähteyden unelmasta tosiasioiden edessä.

 

Yhden kertojan kautta Smith onnistuu esittämään arvostettavan monta näkökulmaa siihen todellisuuteen, johon korulauseet tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta eivät ylety. Sellainen suoritus vaatii tietynlaista armottomuutta ja paljautta, jossa ei ole sijaa hyväntahtoiselle hymistelylle.

Kun päähenkilö matkaa hyväntekeväisyysprojektin velvoittamana länsiafrikkalaiseen kylään, hän syyllistyy samankaltaiseen kulttuuriseen sokeuteen, jonka uhriksi itse on kotimaassaan joutunut.

 

 

Heidi Heinonen